EI MITÄÄN ERIKOISTA. TÄTÄ TÄÄ ON, KYL SÄ TIEDÄT.

Paita COS*

Vähän hiljaista on ollut viime aikoina. Syy ei ole kiire, vaikka siihen niin helppo olisikin vedota. Oikea syy on saamattomuus. Ja vähän myös blogger, joka on ilmeisesti poistanut äppinsä kokonaan. Bloggaaminen on paljon helpompaa puhelimella. Kun voi kirjoittaa hetken mielijohteesta ja painaa julkaise-nappia. Ja sitten myöhemmin miettiä mitä tuli kirjoitettua. 

Viimeisen viikon aikana oon jättänyt hiukseni kaksi kertaa takin vetoketjun väliin. Ekalla kerralla se oli vähän vakavampi tapaus, niin vakava etten uskonut siihen toiste enää lankeavani. Väärin taas luulin, homma toistui pari päivää myöhemmin. 

Olen koukuttanut itseni YouTubesta löytyviin Harry Potter -äänikirjoihin. Enkä vähiten siksi, että lukijana toimii Vesa Vierikko, jolla nyt vaan sattuu olemaan maailman rentouttavin ääni. Nyt ongelma vaan on kun ei huvittaisi tehdä muuta kuin maata kotona kuuntelemassa niitä kirjoja. 

Mauritiuksen jälkeen ehdin hetken intoilla korjaantuneesta unirytmistäni. Kun heräsin aamukuudelta ihan peipposena. Viisurileikkaus ja astetta stydimpi lääkitys teki tehtävänsä: koko viime viikko meni tasaisessa horroksessa. 

En ole kuunnellut musiikkia aika pitkään aikaan. Onneksi Pariisin Keväältä tuli uusi levy, jonka olemassaolon muistin tänään. Levyjulkkareihin unohdin mennä, vaikka aikomus olikin. 

Tässä vähän funtsin myös, pitäisikö alkaa hallita omaa elämäänsä. Ottaa aina vaikka yksi asia, minkä tekisi kunnolla alusta loppuun. Sen sijaan haalin hommia ympärilleni joiden kanssa en sitten kuitenkaan tunnu etenevän puoliväliä pidemmälle. 

Aina kun joku on kysynyt mikä oli parasta Mauritiuksella, olen vastannut: kissaperhe. 

Löysin kirppikseltä paidan*, jota mietin pitkään onko se niin kiva, että viitsin kysyä hintaa. Myöhemmin palasin sen luokse, kysymään sitä hintaa. Sitten mietin onko se viiden euron arvoinen. Otin riskin ja nyt kolmen päivän käytön jälkeen olen todennut, että kyllä. Oli se. 

Viimesen viikon sisään oon syönyt laittomat määrät karkkia. Ja nyt mietin pitäisikö lopettaa. Tai ehkä vielä vähän vois. 

Tätä se on ollut, elämä viime aikoina. 

FASTFOOD

Nyt ei puhuta mäkkisafkasta tai lähipitseriasta, ei edes valmisruoasta. Nyt puhutaan itsetehdystä, lähes terveellisestä ruoka-annoksesta yhdelle tosinälkäiselle. Riittää myös kahdelle pieninälkäiselle. Annoshinta on matala ja valmistusaika kymmenestä minuutista varttiin. Resepti omasta päästä, mutta en suinkaan usko olevani ensimmäinen ihminen, joka moista on koskaan tehnyt.

Vuoden alussa aloitettu semi-vegeily on sujunut ihan mallikkaasti. Mielenkiintoa eri kasvispöperöihin on ollut jo pidemmän aikaa, mutta se toteutus-osuus onkin sitten se, mikä vähän on arveluttanut. Muutamia kertoja olen nyt valmistanut tofua kohtuullisella menestyksellä ja näiden kokemusten myötä se pääsee jo sinne osaamisalueelleni. 

Fastfoodini resepti:

1 levy nuudelia

Puolikas paketti (n.120g) maustamatonta tofua

Puolikas punasipuli

Soijakastiketta
Fetaa

Taita nuudelilevy puoliksi syvään kulhoon. Kaada kiehuvaa vettä nuudeleiden päälle. Jätä hautumaan.  Kuutioi tofu haluamallasi tavalla (itse kuutioin aika pieneksi) ja pilko punasipuli samalla tyylillä. Sekoita molemmat samaan astiaan ja kaada päälle soijakastiketta. Sekoita koko hässäkkä kunnolla.

Aloita paistamalla tofut ja punasipulit pannulla, valitsemassasi öljyssä. (Itse käytin kookosöljyä.) Jos haluat tehdä paremmin kuin meikämantu, niin paista ensin vaan tofut, lisää punasipulit myöhemmin. 

Kun tofut on saaneet väriä ja rapsakan pinnan, nakkaa pannulle myös kuumassa vedessä lilluneet nuudelit. Kaada myös vesi pois ensin. Jos et laittanut punasipuleita paistumaan tofujen kanssa, lisää ne nyt. Sekoita kunnolla ja anna paistua vielä.

Kun koko sotku on paistunut omaan makuun tarpeeksi, lisää soijakastiketta. Oman maun mukaan sitäkin.

Kun olet tyytyväinen, kippaa lopputulos lautaselle ja muserra vähän fetaa päälle. Ota kuva lopputuloksesta. Sen jälkeen lisää vielä tuplafetat annokseen, kuten allekirjoittanut. 

Ulkonäkö: kamala

Maku: ok-hyvää

Valmisusaste: helppo

MÄ EN TIEDÄ MITÄ MÄ HALUAN

Mun opiskeluja on käytynä nyt puolitoista vuotta kolmesta ja puolesta vuodesta. Kaiken järjen mukaan tässä siis pitäisi valmistua joulukuussa 2018. Kaksi vuotta siis vielä opiskelijaelämää, iloineen, suruineen ja stresseineen. Ja se kaksi vuotta tulee kulumaan supernopee. Tiedän kattokaas kokemuksesta.

Mä olen ihminen, joka ei paljoa suunnittele. Jos sosiaalisen median kanavissani "esittelytekstinä" lukee Not All Those Who Wander Are Lost, kertoo se ehkä aika paljon. Mulla ei ole mitään suuntaa, ei ole ikinä ollut. Aina oon kuitenkin päätynyt sinne minne on ollut tarkoitus. Tai näin ainakin haluan uskoa. (Jonkun tulkinnan mukaan näin itselleni uskottelen.) Mulla ei ole suuntaa, päämäärää tai tavoitetta. Nyt vaan ekaa kertaa elämässä on tullut fiilis, että pitäisköhän sittenkin olla?

Piru vieköön, se kaksi vuottahan oikeesti menee nopeaan. Vuoden päästä pitäis olla jo tekemässä harkkaa, mielellään myös opparin aiheen olla selvillä. Ja mä en edes kunnolla tiedä mitä mä opiskelen, miksi ja mitä varten. Mutta, koska mä olen mä, en tosiaan nosta sitä kissaa pöydälle, vaan mietiskelen, pohdiskelen ja vähän ahdistun tästä kaikesta. Samalla suunnitellen seuraavia opintoja, näiden jälkeisiä. Täysin eri alalta. 

Toki tässä joku luotto edelleen on, elämään ja siihen tarkoitukseen. Jotenkin vaan kutittelee sellainen ajatus, että ehkä joskus sitä onkin eksyksissä. Kun vaeltaa. Että vaikkei mitään tarkkoja urasuunnitelmia ole mielessään tehnyt, niin olishan se ihan hyvä edes tietää mitä opiskelee. Ihan jo sen harkkapaikan ja opparin kannalta. 

Valmistumisesta ja loppuelämästä puhumattakaan. 

Ehkä sitä vois tehdä myöhäisen uudenvuodenlupauksen ja nostaa sen kissan. Vaeltaa niin, että olis edes joku pieni päämäärä. Jotain kiiltävää, oli kultaa tai ei. 

25

Aamutankkaus, ennen viisaudenhampaan leikkausta. Oli, jos mahdollista, vielä vähän epämukavampi kokemus kuin se edellinen. Nyt se on onneksi ohi ja voin aloittaa uuden ikävuoden ilman yhtäkään viisaudenhammasta. Se viisaus silti karttuu yhä, toivottavasti.

Niinkuin vuoden vaihtuminenkin, on myös ikänumeron vaihtuminen mulle aika symbolinen juttu. Jos kaksikymmentäneljä täyttäessäni luulin edellisen ikävuoden olleen raskas ja opettavainen, ei se ollut kuitenkaan mitään tohon kaksneloseen verrattuna. Mutta niin kai se vaan menee. Sitä luulee vuosi toisensa jälkeen olevansa vanhenemisen myötä vähän fiksumpi, ymmärtävänsä ja tietävänsä. Ja vuosi toisensa jälkeen sitä saa taas sanoa itselleen, että hei: en mä oikeasti tiedä mistään mitään. 

Kaksnelosvuoden aikana elämä löi kyllä paistinpannulla päähän. Päähän, vatsaan ja perseelle. Monta kertaa ja lujaa. Huomasin olevani tyhmempi ja naiivimpi kuin olisin ikinä voinut kuvitella olevani. Kun ne vaaleanpunaiset lasit revittiin silmiltä ja tallattiin hajalle, oli se jäljelle jäävä näkymä aika karua katseltavaa. Etenkin, kun oli myönnettävä itselleen miten pahasti on tullut huijatuksi. Huijatuksi itsensä toimesta.

Niin sitä luuli tietävänsä jostain jotain, vaikka ei todellisuudessa tiennyt mistään mitään. Eikä kai elämää voi kunnolla koskaan oppia ymmärtämään. Kliseisesti: se täytyy vain elää.

Mutta nyt, kaikki tää on mennyttä ja sinne sen yritän myös jättää. Yritän olla kuvittelematta tietäväni mistään mitään, mutta ainakin elän siinä uskossa, että kyllä mä selviän. Mistä vaan, jopa siitä paistinpannusta takaraivossa. 

Kakskytviis on hyvä lukema. Ja siitä tulee myös hyvä ikävuosi. Päätin tän just.

HIMASSA ON HYVÄ OLLA

Kotona taas, pitkästä aikaa. Kahdentoista tunnin paluulennon (joka paluumatkalla tapahtui ihan sillä oikealla koneella, tästä lisää myöhemmin) jälkeen oli aika ihana päästä kaupan kautta kotiin ja rojahtaa omaan sänkyyn. Tänään tosin olis vielä iltavuoro töissä ja varmaan pitäisi aika paljon kaikkia käytännön asioita myös hoitaa. Kalenteri odottaa, että jaksan merkitä sinne tuhat ja yksi menoa ja tapahtumaa, joita loman aikana oon raapustellut ylös vähän sinne sun tänne. Arki koittaa, mutta onneksi on heti viikonloppu. 

Aikaeroa Mauritiuksen ja Suomen välillä on kaksi tuntia, joten mistään jet lageista ei oikein voi puhua. Mutta selvästi elän vielä Mauritiuksen ajassa, kun oon seiskalta jo ihan pirteä. Siellä lämpimässähän kun kello olisi jo kymmenen. 

En viitsi vielä alkaa kolistella ja keittää kahvia, joten oon fiilistellyt lomakuvia. Ja odottanut, että kello kävis kahdeksan. Vähän toi loma onnistui sotkemaan aikatauluja ja nyt pitäisi yrittää siirtää maanantaille buukattu viisaudenhampaan leikkaus toiseen ajankohtaan. Toivotaan että onnistuu, mutta jos ei onnistu niin sitten vaan jotenkin pitää luovia. Onneksi oon aika mestari siinä lajissa. 

Odotan jo vähän innolla, että pääsen taas koulujuttuihin kiinni. Ja etenkin sitä, kun nyt keväällä (BL:n ollessa ohi) on vähän enemmän aikaa keskittyä siihen opiskeluun. Oon kyllä pihalla kuin lumiukko kaiken kouluun liittyvän kanssa, mutta ehkä tässä vielä kärryille pääsee. Tässä jänskätän myös, että jatkuuko duunit vielä kevään ja jos ei jatku, niin mitä sitten keksis. Ja nyt, kun kaikkea tätä alkaa listata, on jo vähän kiitollinen että seuraava matka on jo parin viikon päästä, hah. 

Mutta nyt keitän ne kahvit, fiilistelen sitä kun saa juoda ne kahvit omassa kodissa ja alan pommittaa niitä hammaslääkärilinjoja. Ja toivon parasta.

MORNING THOUGHTS

Toiseksi viimeinen kokonainen päivä Mauritiuksella on alkamaisillaan. Kaikki nukkuu vielä, mä ajattelin kohta lähteä salille. Kaks viikkoa on mennyt ihan supernopeaan ja ylihuomenna pitää lähteä jo kotiin. Tänään pidetään all-inclusive -päivä ja viimeistellään rusketukset.

Se on aika jännä, miten kaikkeen tottuu. Ekat kaksi päivää täällä olin ihan leuka maassa, että miten upea paikka tää on. Niin lämmintä ja kaunista, ranta ihan vieressä ja mielettömän hienoja kuvia. Sitten siihen vaan tottui. Toki vieläkin on upeaa, mutta ei se enää hätkähdytä samalla tavalla. Vähän sama homma tän kuumuuden kanssa, jossain vaiheessa siihen vaan ikäänkuin tottui. Ja sitten tulikin jo vähän vilu, lähinnä varjossa. Ja selkeästi oon myös vähän tottunut tähän unirytmiin, nimetkää yksikin kerta kun minä olisin herännyt kuudelta aamulla pirteänä ja halunnut lähteä salille?!

Huomaa tän loman loppusuoran siitäkin, että alkaa vähän ne arkiset asiat jo pyöriä mielessä. Pakko on ollut alkaa suunnitella jo ryhmätyöpalavereja, tsekkailla duunivuoroja ja käydä koulusähköpostia läpi. Mutta ei se onneksi haittaa, ei yhtään. Täällä on ollut kivaa, rentouttavaa ja kuumaa, mutta odotan kyllä jo, että pääsen taas omaan sänkyyn nukkumaan, omaan kotiin, omien tavaroiden ja vaatteiden keskelle. Siivouspalveluun voisin kyllä tottua. 

UNDER THE SEA

Pakko se on myöntää: ennen viime elokuista Rodoksen reissua en ollut eläessäni koskenut snorkkeleihin. Ja kun sinne reissulle poiccis halusi ostaa mulle snorkkelit, olin lievästi sanottuna epäluuloinen. Mitä hauskaa on lillua vedessä, hengittää putken kautta ja tuijotella merenpohjaa? 

Sitten myönnyin ja ostettiin ne snorkkelit. Mentiin sinne Rodokselle. Snorklattiin.

Olin aika mennyttä muijaa, about ekan puolen tunnin jälkeen.

Täällä Mauritiuksella on vieläkin paremmat näkymät, siellä veden alla. Kalaa on jos jonkinmoista ja käteen on ilmestynyt lisäksi GoPro. Ainoa, mikä Rodoksella oli paremmin, oli merisiilikanta. Tai enemmänkin merisiilien asuinsijat. 

Nimittäin: menneen muijan lisäksi musta tuli merisiilimuija. Crazy Merisiili Lady.

Rodoksella ne oli kivien päällä, alla, kyljessä. Näkyvillä. Ja niitä oli paljon. Mauritiuksella ne on piilossa, asuvat koralliriutan koloissa. Tätä pettymystä vähän kompensoi jättimerisiilit, jotka täällä asuu. Toi kuvassa näkyvä on yksi niistä.

Pikkuhiljaa on alkanut sukeltaminenkin kiinnostaa. Mutta ei kuitenkaan vielä, sen verran jännää toi pelkkä snorklaaminenkin välillä on. Ainakin tänään, kun yksi kalakaveri oli vähän turhan tuttavallinen. Tuli lähelle ja puski kameraa. Tuttavallisesti.

Edessä on vielä kolme kokonaista päivää ja toivon mukaan ainakin muutama kiva snorklausreissu vielä edessä. Ja lisää kivoja kalakavereita. 

JUST ANOTHER SUNSET

Ollaan harmiteltu koko mennyt viikko, kun joka ilta auringon laskiessa pilvet on ollut edessä. Tänään, hotellihuoneen ilmastoinnin alla auringon polttamia raajoja vilvoitellessani, kuulin että tänään on toisin. Ja olihan se mentävä katsomaan. Ja vähän kuvaamaan. 

Ylläolevat kuvat on ihan muokkaamattomia. Niinkuin #nofilter vois joku sanoa. Näyttää melkein yhtä kivalta kuvissa kuin luonnossakin, paitsi tuo yksi  missä istuu meikämantu tuijotellen eteerisesti kaukaisuuteen. Omenaluuri ei aina hallitse näitä valoituksen saloja. Ei sillä, että itsekään aina voisin moisilla taidoilla kehua. Tällä reissulla oon kuvannut pitkästä aikaa järkkärillä ja aika kangertelevaa on ollut. 

Tänään tosiaan paloin ekaa kertaa täällä, vaan viikko siihen meni. Loman alussa naureskeltu kakskymppinen Rainbow-rasva oli kuitenkin aikamoista ihmemönjää: mitään punaista ei ollut havaittavissa. Mutta niin vaan sekin loppui aikanaan, eikä täältä -ihme kyllä- saa kaupoista Rainbow'ta. Harmin paikka. 

Muuten ei mitään uutta auringon alla. Paitsi ne palaneet ruumiinosat. Heh heh.

PÄIVÄ KUVINA (MAURITIUS EDITION)

Aamulla kello soi seiskan pintaan, suurena suunnitelmana kun oli mennä virkistävälle aamu-uinnille ennen aamupalaa. Virkistävä tässä tapauksessa on tosin vain sanonta, koska hotlan uima-altaan veden keskilämpötila on siinä kahenviiden paikkeilla. En muutenkaan meinaa aamuisin saada mitään kahvia kiinteämpää alas ja täällä kuumuudessa se on entistä vaikeampaa. Joku pieni aamu-aktiviteetti ennen aamiaista on siis enemmän kuin fine.

 

Tänään se aamu-uinti meni kuitenkin mönkään, kiitos ulkona pauhaavan trooppisen sateen. Kuviin se ei oikein tallentunut, kuten ei sade lähes koskaan. Paikallisilta on kuulemma vesivarat vähissä ja he on kovasti sadetta toivoneet, joten ei tää yksi väliin jäänyt aamu-uinti nyt niin vakavaa ole. 

Unohdin ottaa kuvan siitä terveellisestä aamupalasta, joka sisälsi lähinnä kahvia ja tuoreita hedelmiä. Sen sijaan muistin kuvata vohvelin suklaakastikkeella ja kookospuuterilla sekä sen toisen kahvin. Mitä todennäköisemmin palaan täältä kotiin ruskeana ja pyöreänä.

Tälle päivälle oltiin jo etukäteen sovittu  shoppailua, joten sade ei siinäkään mielessä haitannut. Lähettiin Grand Baiessa sijaitsevaan La Croisette -ostoskeskukseen, jossa vietettiin muutama tunti. Aukio oli somistettu tuollaisella vähintäänkin mielenkiintoisella taideteoksella. 

Vaikka vaatekauppatarjonta tuntui alkuun aika nihkeältä, löytyi sitten lopulta useampikin kauppa jossa jaksoi pyöriä. Jopa niin hyvin, että aika loppui vähän kesken - me kun oltiin sovittu taksikuskien kanssa, että tulee hakemaan  muutaman tunnin päästä. Toinen ongelma (mikä tuntuu olevan ongelma täällä vähän kaikkialla) on se itse ostaminen. Nää täkäläiset ei nimittäin oikeen varaa vaihtorahaa kassaan. Ja sen ymmärtäisi vielä jos nyt maksaisi jotain suklaapatukoita isoilla rahoilla, mutta kun kassalla ei ole antaa tonnista neljääsataa takaisin (neljäsataa rupiaa on n. 10€, tonni n.25€), alkaa vähän jo ihmetellä. Ja kun tää on nyt toistunut lähes joka paikassa, josta ollaan mitään yritetty ostaa. 

Lopulta kuitenkin aina maksaminen onnistui, saatiin vaihtorahat ja oltiin kaikki tyytyväisiä. Itelleni löysin yhden hameen sekä laukun, jollaista oon halunnut aika pitkään. Varmaan tulee vilkkumaan blogissakin, molemmat.

Lounastauko! Pakko nostaa tää pizzapaikka esiin, vaikka pizza itessään ei mitenkään maata järisyttävää ollutkaan (ihan hyvää kuitenkin), nimittäin: niillä oli antaa vaihtorahaa! Woop woop, päivän ensimmäinen laatuaan. Aika pian lounaan jälkeen piti lähteä kohti taksiasemaa, jossa meidän taksit jo odotteli. Ei tosin meinattu aluksi muistaa miltä meidän kuski näytti, mutta tyyppi onneksi muisti meidät.

Hotellihuoneen ilmastoinnin alla hetki lepoa, ennen HC-auringonottoa ja snorklailua. 

Napattiin rannalle mukaan yhdet kylmät Breezerit. Aamun sateet oli muisto vaan ja kuulemma lämpölukemat näytti kolmea viittä. Varjossa. Käytiin snorklaamassa, mutta aallot oli sen verran rajuja että jätin suosiolla GoPron huoneeseen. Aika pitkään myös lilluttiin porukalla lastenaltaassa (jolle ei olla muuta merkitystä keksitty, vaikka tää on lapsivapaa hotelli) ja otettiin lisää aurinkoa sen mikä siinä kuumuudessa pystyi olemaan. Ironista kyllä, mun oli pakko lähteä huoneeseen puoli tuntia ennen auringonlaskua, koska tuli kylmä. Näköjään kaikkeen tottuu. 

Jotain auringonlaskuun viittaavaa näkymää partsilta. 

Jaaaa illallinen. Otettiin lomalle puolihoito, eli aamiainen ja illallinen. Pakko sanoa näin kuuden illan kokemuksella, että pieni variaatio ruoissa ei tekisi pahaa. Ruoka on siis hyvää, mutta aika samaa illasta toiseen. Onneksi ympäristö on kuitenkin viihtyisä. Tänään illallisella vähän juonittiin huomista retkipäivää, ennenkuin kaikki toisensa jälkeen hipsi nukkumaan. Tää ilmasto on muuten aika mielenkiintonen, tuntuu että vois nukkua vuorokauden ympäri. 

Matkalla huoneeseen nähtiin aika paljon etanoita, vähän isomman puoleisia.

Nyt lopetan tän tähän ja käyn nukkumaan. Huomenna uusi yritys aamu-uinnin suhteen ja aamiaisen jälkeen hypätään minibussiin ja kohti seikkailuja!  Tui tui.

MÄ OON MAURITIUKSELLA

Makaan rannalla kirjoittamassa tätä postausta. En tiedä paljon on lämpöasteita, sen verran kuitenkin, että toivoo tuon pilviverhon siirtyvän aika-ajoin auringon eteen. Aika lämpöistä siis on.

Työn alla on ihan oikeakin matkapäiväkirja, vielä tosin ei ole selvää julkaisenko mitään siitä täällä. Tai ehkä julkaisenkin koko roskan ihan kansien välissä, sen verran vaiherikasta on ollut tähän mennessä. Ja nyt on sentään vasta kolmas kokonainen päivä. Ehkä. Suoraan sanottuna päivät on vähän hukassa ja helkkarin hyvä niin.

Mä jatkan tässä makoilua vielä hetken, sitten teen jonkun megahoidon auringon, meriveden ja kloorin turmelemille hiuksilleni. Sen jälkeen vielä illalliselle.

Mä oon lomalla nyt.