KUUN LOPPU, VIIKON ALKU

Niin se meni, lokakuu. Omia sanoja lainatakseni: meni miten meni, mutta menipähän kuitenkin. Vähän laski loppua kohden, niin lämpötila, tunnetilat kuin kaikki muukin. Jos ei muuta, niin ainakin se on ohi. 

Viikonloppu meni itseäni kasatessa. Mieletöntä, miten lauantaina koululta lähtiessä kroppa tajusi, että nyt hei saa levätä. Ja minähän lepäsin ja lepäsin ja lepäsin. Ja tiettekö, se oikeasti auttoi. Tänään oli melkein jo hyvä fiilis aloittaa uusi viikko. Kuusi päivää aikaa sinkoilla ympäriinsä työ tai koulu taustalla. Seitsemäntenä sinkoilen Kaljaasille, risteilylle jota olen venannut vuoden. Ja koska lähtökohtaisesti kaikki odottamani asiat on hiljattain mennyt vähän penkin alle, voisi hyvänä suunnitelmana olla unohtaa kaikki maallinen. Luurit kiinni, aivot narikkaan ja tennissukat sandaaleihin.

Vähän syvissä vesissä on uitu viime ajat. Tuntuu vaikealta kirjoittaa mitään. Kaikki pinnallinen tuntuu teeskentelyltä, kaukana on ne ajat kun koin tarpeen esittää jotain muiden mieliksi. Mitään syvempää en liioin uskalla kirjoittaa, koska sanojen monista tulkinnoista on vähän liian usein koitunut turhan paljon harmeja. Liikaa tulee annettua painoarvoa kaikelle muulle, kaikelle sille minkä ei pitäisi olla vaikuttava tekijä. Joskus sanoin kaverille, että sitten kun kaikki on selvää, minä en enää puhu. Ikinä. Mutta ehkä se oli väärin sanottu, ehkä juuri silloin nimenomaan pitäisi puhua. Ihan kaikki ja ihan rehellisesti. Vaikka toisaalta, mikä nyt sitten on se totuus kenellekin.

Tän postauksen kuvat ei kuvasta sen paremmin tätä päivää kuin tätä kuukauttakaan. Mielummin ne saisi kuvastaa sitä mitä haluan marraskuulta. Lämpöisiä villasukkia, pehmeitä rapsutuksia, viileitä lakanoita. Mielellään myös parempia aamuja, päiviä ja mielenmaisemia. Kiitos.

UUVUTTAA

Uusi työ alkoi keskiviikkona. Aika hyvin tähän samaan saumaan kaiken muun hässäkän kanssa. Oon muutes aika outoa olla ihan uudessa mestassa, uusissa hommissa, uusien ihmisen kanssa. Nelisen vuotta edellisessä duunissa teki tehtävänsä. Ikävä on, mutta pakko jatkaa eteenpäin.

Ulkona on yhtäkkiä syksy. Maanantaina huomasin puiden alastomuuden, harmaan taivaan ja tihkusateen, jota hetken erehdyin luulemaan rännäksi. Ei kuitenkaan, ei vielä. 

Verenmaku suussa sen sijaan olen painanut menemään pari viime päivää. Koska BL ("oppimisympäristö") ja uusi duuni ei toki oo tarpeeksi, leikattiin myös viisaudenhammas tiistaina. Pari viikkoa aiemmin kysyin koulussa tuutoropettajaltani sattuuko se leikkaus (älkää kysykö miksi kysyin tätä juuri häneltä...) ja kuulemma sattuu. No, ei se paskaa puhunut. Kipeää tekee ja särkylääkkeet ei auta. Kuitenkaan ei voi pysähtyä hetkeksikään. Ei tietenkään.

Uteliasuudella odotan, miltä näytän marraskuun puolivälissä. Koko syksyn unenlaatu on vaan mennyt huonommaksi ja huonommaksi - ja samalla luonnollisesti meikämantu väsyneemmäksi ja väsyneemmäksi. Aina päiväksi tai pariksi saa sen rytmin tasattua kohilleen kunnes taas mennään. Kaapit on täynnä vaikka mitä vitamiineja, mutta kun ei vaan muista ottaa. Onneksi lukukauden loppuun ei ole pitkä aika (seitsemän viikkoa, köh) ja viikonloppuisinkin enimmäkseen vain vapaata. 

Tajusin just eläväni tätä syksyä samalla kaavalla kuin edellistä; alkusyksystä ei mitään pakollisia menoja ja kouluakin vaan pari päivää viikossa, loppusyksystä päällekkäin kaikki mahdollinen. Ei tää kuitenkaan eka kerta ole kun kasaan itselleni vähän liikaa kaikkea samaan aikaan, enemmänkin vaan ihmettelen milloinkas ajattelin tästä jotain oppia. (Itseni tuntien en koskaan.) 

Tää päivä on onneksi jo puolivälissä ja beeällässäkin oli ihan lystiä. Oma koneistoni pyörii aika vahvasti kahvin voimalla ja voin kertoa vain yhden kupillisen tuntuvan. Etenkin kun sen juomisesta on seitsemän tuntia. Vähän mietin pitäiskös yöunien menettämisen uhallakin juoda salas yksi kuppi. Jos en vaan kerro kenellekään?

Arki rullaa eteenpäin tällasenaan, ainakin vielä loppuvuoden. Ihan tosi paljon toivon löytäväni jonkun balanssin tähän kaikkeen. Enkä näe miksei löytyisi, tän viikon koomailu on johtunut lähinnä monen tekijän summasta. Kun kaikki vaan osuu samalle viikolle, etkä sä siinä voi oikein mitään.

Asiasta vielä kahdeksanteen, jos saan vähän kehuskella onnistumisellani tänään. Vaikka oikeastaan kaikki onnistuminen keittiössä on mulle skumppapullon avaamisen arvoinen tapahtuma. Mutta ihan itte (vähän sain apua) valmistin kalakeiton! Kaikki meni nappiin, mitään ei räjähtänyt, eikä (viimeisten tietojen mukaan) kukaan pyöri nyt ruokamyrkytyksen kourissa. Hurraa! 

Ps. Asiakaspalautteessa joku tosin kommentoi kalan olleen ylikypsää. Hmph, ite oot ylikypsä. 

GOOD OLD TIMES

Tiettekö, viime aikoina on vähän alkanut blogimaailma nyppiä. Ei niin paljon, että jättäisin tän maailman taakse, mutta kuitenkin vähintään saman verran kuin pari vuotta sitten. Silloin, kun vanhan blogin puolella pohdiskelin mm. onko kaikilla bloggaajilla elämä, minne ne vaatteet oikein menee ja miten kaikki bloggaajat näyttää aina hyvälle. Vaikka (julkisen) bloggaamisen aloitin vasta nelisen vuotta sitten, ensimmäisiä blogeja aloin seurata 2007. Ja juu, on meno vähän muuttunut niistä ajoista. 

Tekstin- ja kuvanlaadun parantumiselle nostan hattua, sisällön vaihtumiselle oikeasta elämästä naistenlehti-tasolle en. Ja kun sitä se tuntuu aika paljon ja suurimmaksi osin olevan, kaikki on niin loppuun asti mietittyä, suunniteltua ja siloteltua. Kun netti on täynnä ohjeita, kuinka saada blogi suosioon. Mistä kannattaa kirjoittaa, miten ja kuinka usein. Oonpa jopa törmännyt ohjeisiin, kuinka saada instagram-profiili paremman näköiseksi, jotta saa lisää seuraajia. 

Ehkä nää on taas niitä asioita maailmassa, mitä en vaan ymmärrä. Tätä seuraaja-hakuisuutta, tätä kun laikkien, lukijoiden ja seuraajien määrä määrittää ihmisen. Tai ehkä vain haen sitten blogeista eri asioita kuin muut, kun haen sitä oikeaa elämää. Siitä saatavaa inspiraatiota ja tarttumapintaa. Aitoutta. Kun kirjoiteltiin niitä näitä, ilman että joka lause oli mietitty ja suunniteltu etukäteen. 

Kaikki tän postauksen kuvat löytyy blogista arki-tunnisteen alta. Koska sitä mun elämä suurimmaksi osin on, arkea. Iloineen ja suruineen, ylä- ja alamäkineen. Harvoin kultaista keskitietä. Ja koska arki on vaan iso ja aika pakollinen osa elämää, tietenkin on ihan tavoiteltavaa tehdä siitä mahdollisimman mieluista. Luultavasti kaiken sen arjen poisjäämisen takana on sen epämediaseksikkyys. Ehkä blogit sitten toimii suurelle osalle pakopaikkana siitä arjesta, mene ja tiedä. Oma arkeni ja elämäni näyttää aika lailla ylläolevalta: koulua, kotia, Moosesta ja muuta mukavaa. Ja oon aika tyytyväinen, koska tykkään niistä kaikista. 

Välillä vaan tulee vähän riittämätön olo. Ei sillä, ettenkö tajuaisi blogien olevan vain pintaraapaisu ihmisen elämästä, mutta voiko jollain oikeasti olla arki niin täynnä aina onnistuneita kuvia, shampanjaa ja tähdenlentoja? Vaikka kaikki kaunis ja esteettinen onkin ihanaa, kaipaan silti enemmän niitä oikeita ja samaistuttavia blogeja, joita ennen löytyi. Niitä missä asukuvat otettiin eteisessä, juotiin rainbow-siideriä ja arki oli tavallista. Tavallista ja samaistuttavaa ja siksi hyvää luettavaa. 

Jakaako joku nää fiilikset kanssani vai onko tää nykyinen sitten kaikkien muiden mielestä parempaa?

VIIKKO 43

Voi jumpe, nyt se sitten koitti. Yleensä näin otsikoidaan viikon lopussa, mutta koska mähän haluan tehdä kaiken toisin kuin muut (näin mulle kerrottu), niin tällä mennään. Viikko 43 on jo omassa päässä saanut samankaltaisen merkityksen, kuin vaikkapa perjantai 13. päivä. Sitä odottaa vähän sellaisella pelonsekaisella kunnioituksella. 

Meidän koulussa, osana restonomin tutkintoa, kuuluu pakollisiin opintoihin kaksi harjoittelujaksoa koulun lounasravintolassa, á la cartessa ja kahvilassa. Ja siihen päälle vähän muutakin sälää, niinkuin kokouspalveluita ja cateringiä. Viralliselta nimeltään tää systeemihän on oppimisympäristö ja tästä riittäisi sanottavaa sananen jos toinenkin, mutta koska se ei ollut tämän postauksen aihe, niin lopetan heti alkuunsa. 

Homman nimi on 21 työvuoroa sekä ekana että tokana opiskeluvuotena. Vertasin tätä aloitusviikkoa perjantai 13. päivään, edessä siintävää kahdeksaa viikkoa voisi verrata inttiin. Kyllä, sen verran tiiviisti se täyttää päivät, tunnit, pään ja koko elämän. Ja itse, jos joku on tietoinen yhdistelmästä minä+keittiö, olen tätä odottanut aika kauhunsekaisin tuntein. Ihan vaan koska en oikeesti mitenkään nauti asioiden räjäyttämisestä, asioiden (kuten kissojen) värjäämisestä vaaleanpunaiseksi (enkä kyllä minkään muunkaan värisiksi) tai yleisestä kaaoksesta. 

Vaikka yritän olla positiivinen ja avoimin mielin (ja samalla imeä kaiken mahdollisen opin päähäni mitä elämässä saattaa tarvita), ahdistaa suunnattomasti se aika, minkä tähän joutuu laittamaan. Etenkään, kun en osaa suoraan tästä koituvaa hyötyä yhdistää omaan opiskeluuni ja kiinnostuksen kohteeseeni, eli tapahtuma-alaan. En mä missään nimessä vähättele tai pidä mitään oppia turhana, mutta perusluonteeni vain on tällainen, ollut aina. Jos en näe suoraa hyötysuhdetta asioiden välillä, tai koe asian olevan mielenkiintoinen, on motivaatio myös sen mukainen. Toki paljon on omasta asenteesta kiinni ja siihen yritän tänä(kin) vuonna panostaa. Ihan jo senkin takia, että tulisi räjäytettyä mahdollisimman vähän asioita. 

Mutta, oi inttiaika, tästä se lähtee. Ja jos joku asia on varma, ja siis ihan varma, niin se on että beeälläkin loppuu joskus. 20 shifts to go. 

Ensimmäisen päivän työasu. Ei kai näissä tamineissa voi paljoa valittaa, eh?

I LOVE ME

Mama pyys mukanaan I Love Me -messuille tänään. Edellisen kerran oon käynyt messuilla 13-vuotiaana, kun oli vielä vanhat kunnon muotimessut. Sinne mentiin lähinnä ständeillä jaettavan ilmaisen karkin perusteella. Nyt viimeiset (aika monta vuotta?) messut on laajentuneet muodin lisäksi terveyteen, kauneuteen ja koruihin. Noin muutaman mainitakseni. 

Muotiosasto muistutti vähän liian paljon ulkomaan turistikohteiden basaareja. Mistä johtunee, että suomalaiset nuoret suunnittelijat loisti poissaolollaan, en tiedä. Tai sitten en vain etsinyt tarpeeksi.

Isoin kuhina kävi superfood-ständeillä, huomasi selvästi mikä tällä hetkellä on se juttu. Niin paljon hyvää kuin olenkin kuullut kaikesta aiheeseen liittyvästä, en ihan ole vielä päässyt koko hommaan sen kummemmin sisään, vaikka tosin kookosöljyä käytin jo kauan ennenkuin se oli in. Lucumat, cucumat ja mocomat jätin vielä hyllyyn, ehkä ekana vaan pitäisi oppia syömään muutenkin edes jotenkuten normaalisti, heh. 

Jotain tietty tarttui mukaan, lähinnä maman sponssaamia suklaita sekä urtekramin pastaa ja jätettävää hoitsikkaa. Lisäksi törmäsin entiseen kämppikseeni, joka oli hiljattain avannut oman Nutly -verkkokaupan. Päädyin ostamaan kassillisen pähkinöitä. Jos en ole aikaisemmin kertonut, niin mähän siis kannan aina mukana pientä lasipurkillista pähkinöitä. Maailman paras eväs mihin tahansa tilanteeseen! 

Oli hauska päivä, vaikka minimaalisten yöunieni ansiosta en varmasti näyttänyt sen enempää kauniilta kuin terveeltäkään. Onneksi messujen nimi on sellainen, mitä pitäisi muistutella itselleen vähän useamminkin. Että itseään ihan oikeasti kannattaa, saa ja pitää rakastaa. Ja kohdella sen mukaan, lempeästi ja armollisesti. Eikä haittaa samalla haistattaa ketut niille jotka ei sua niin kohtele. 

VALOKARNEVAALI

Mulla on kesän puolivälistä asti majaillut laatikossa pari lintsiranneketta. Erinäisistä syistä johtuen ei ole tullut käytettyä niitä ja  nyt eilen, valokarnevaaliviikolla, tuli ajatus, että hei: pitäisköhän ne käyttää? Mukavuusolot laitteissa olis toki ollut vähän toista luokkaa lämpösempään aikaan, mutta olihan toi nyt sata kertaa tunnelmallisempaa näin. Vaikka varpulit paleilikin ja sormista lähti tunto. 

En ollut käynyt lintsillä ainakaan viiteen vuoteen. Viime aikoina on muutenkin tuntunut liian usein, että musta on tullut tylsä ja huumorintajuton aikuinen, joka ei saa iloa irti revittyä enää oikein mistään. Hah, kuulostipa masentavalta. Silti, etenkin tästä syystä, oli ihanaa huomata miten innoissani olinkaan. Kun säntäilin laitteesta toiseen ja kuulemma välillä otin pari juoksuaskeltakin. 

Sen lisäksi, että musta on tullut tylsä ja huumorintajuton aikuinen, on musta tullut myös vanha. Siis mistä lähtien jalat on tutissut ja päässä heittänyt Enterprisen jälkeen ja mistä lähtien Vekkulan pyörivä valosilta on oikeasti alkanut pyörryttää? Saa syyttää hulluksi, kun kaiken tän jälkeen menin vielä Ukkoon, joka tosin ei osoittautunutkaan niin pahaksi. 

Oli kyllä harvinaisen onnistunut päivä ja ilta, jos nyt ei pientä palelua lasketa. Harmittaa, kun pimeällä otetuissa kuvissa laatu on mitä on, mutta nättiä oli. Oikeesti. Jännityksellä odotan miten kestän lintsilaitteet taas viiden vuoden päästä, kun nytkin teki tiukkaa. Ja tajusin just että viiden vuoden päästä oon 29, ou gaad... 

NYKYISTÄ, TULEVAA & YLEISTÄ KAAOSTA

Puolittainen helpotus, kun taas (toistaiseksi) ne veemäisimmät koulutehtävät on saatu purkkiin. Kotona opiskelu toimii niin kauan, kunnes huomaa pitäneensä vähän liian monta kahvitaukoa ja kunnes täytyy siirtää työpiste lattialle, lähemmäs pistorasiaa. Ihmiseksi, joka on kirjoittanut kymmensivuisen esseen työergonomiasta, omaan huolestuttavan huonon moisen. Toistaiseksi en silti jaksa aihetta murehtia, pääasia että hommat on tehty. 

Ens viikolla aloitan duunit, ihan vaan muutama vuoro viikossa. Ens viikolla alkaa myös uus opintojakso, mikä ei toki tarkoita, että edelliset loppuisi. Loppusyksy tulee siis olemaan k-i-i-r-e. Niin kiire, että en rehellisesti tiedä miten kaiken koululta ja töiltä jäljelle jäävän ajan priorisoisi. 

Asiaahan ei myöskään helpota tää väsymys, joka on tässä piinannut aika megalomaanisena viime viikot. Nukun, mutta en kuitenkaan nuku. Siinä vasta pulma. 

Aika on vähän pelottava juttu. Miten se meneekin niin nopeaan aina kun ei saisi, mutta hitaasti silloin kun olisi jotain parempaakin tekemistä. Itelläni se toimii niin, että tehdessäni jotain minkä miellän turhaksi, päässä pyörii kaikki tuhat ja yksi asiaa joita voisin nyt olla tekemässä. Sellaisia asioita, joista olisi ihan jotain hyötyäkin. Sitten taas kun sitä aikaa olisi tehdä niitä hyödyllisiä juttuja, teen jotain oikeasti täysin hyödytöntä, mikä vain päässäni on kääntynyt hyödylliseksi. Voi kyllä, elämä osaa joskus olla hankalaa. 

Huomaa kyllä miten opiskelu on muuttanut mua. Vaikka en voisi keksiä mitään vähemmän mielenkiintoista aihetta mistä kirjoittaa kuin rästissä olevat kouluhommat, niin silti kerta toisensa jälkeen löydän itteni raapustelemasta niistä. Kai se on vaan se kokonaisvaltaisuus, se miten iso osa elämää se onkaan. Kun koko ajan joko tekee jotain kouluun liittyvää tai pitäisi olla tekemässä jotain kouluun liittyvää, ihan hyvin se alkaa hallita. Niin päätä kuin koko elämää. 

Irroittautuakseni nyt tästä, alan siivota ja pitää yleistä järjestystä yllä. Jos elämässä ei paljon muuta pysty järjestellä, niin ainakin oman kämppänsä. Tui tui. 

Parasta just nyt ja aina / 3

Musiikki. En teistä muista tiedä, mutta itselleni musiikki on iso osa elämää. Muutenkin aika herkkänä ihmisenä kykenen samaistumaan musiikkiin ihan sataprosenttisesti ja (hieman dramatisoiden) on musiikki pelastanut elämäni kerran jos toisenkin. Tai ainakin tehnyt siitä aika paljon parempaa. 

Musiikkimakuni venyy laidasta laitaan. Kaukana on ne ajat, kun koin vain yhden genren kuuntelun olevan uskottavaa - tai vaihtoehtoisesti toisen genren kuuntelun olevan joko tietynlaisten ihmisten juttu tai muuten vaan noloo. Pohja musiikkimaulleni löytyy kuitenkin lapsuudesta, vanhempien ja siskon levyhyllystä. Sieltä tulee Badding, Leevi & The Leavings ja Zen Cafe. Sieltä tulee rakkaus lyriikoihin, ihmiskohtaloihin ja yksinkertaisenkin asian mahdollistaminen koskettavaksi. 

Jossain vaiheessa päässä pyöri ajatus toteuttaa postaussarja 100 maailman parasta biisiä, perustuen omiin lempibiiseihini. Ajatus kytee edelleen, en vain tiedä onko sata biisiä kuitenkin liian vähän. Välillä kun tuntuu, että sen hetken lempibiisinkin valitseminen on mahdotonta.

Vaikka en kuuntele musiikkia genren perusteella, silti on yksi tekijä joka karsii pois ainakin örinä-hevin, klassisen musiikin ja teknojumputukset. Nimittäin ne lyriikat. Yleensä biisi kuin biisi, niin ne sanat saa rakastumaan siihen. En osaa enää oikein "fanittaa" tiettyjä bändejä tai artisteja, vaan saatan rakastua johonkin biisiin, mutta esittäjän muu tuotanto ei sitten nappaakaan. Samalla tavalla saatan rakastaa suurinta osaa jonkun biiseistä, mutta osaa en voi sietää. Tähän mennessä ainoa albumi ikinä, jonka jokaista biisiä oon rakastanut yli kaiken, on Scandinavian Music Groupin Manner. Ainoa varjopuoli taitaakin olla, että sen jälkeen ei ole mikään SMG oikein kelvannut. 

Mulla aika harvoin soi musiikki taustalla, ihan muuten vaan. Lähes aina kun laitan musiikkia soimaan, niin todellakin kuuntelen sitä. Laulan ja tanssin. Välilä tulee kyynel tai pari, mutta sehän on vain hyvä juttu. 

Koska mikään maailmassani ei ole turhempaa kuin tunteita herättämätön musiikki. 

VECKOSLUT

Välillä bloggaaminen on vähän haastavaa. Sellaisen sopivan balanssin etsiminen, että olis tasaisesti kaikkea, sujuu aika vaihtelevasti. Heti joskus alussa päätin, että en aio rajata blogin aihepiiriä mitenkään vaan kirjoitan tasan siitä mistä itse haluan. Kaikesta itselle tärkeästä. Välillä se on vaatteita, hassuja juttuja ja arkea, välillä kiemuroita ja diippiä shittiä. Eli toisinsanoen: elämää. 

Silti aina sen diipin tai vaan yleisen fiilistelyn jälkeen kaikki arki ja tavallinen, pinnallisesta puhumattakaan, tuntuu jotenkin... väärältä. Tai ellei väärältä, niin ainakin vähän teennäiseltä. Siltä, että ketäs nämä tällaiset jutut muka kiinnostaa. 

Tässä kohtaa pieni ravistelu. Koska minua kiinnostaa. Minua kiinnostaa oma tavallinen elämäni ja ne pienet hölmöt jutut, joita muut ehkä sitten pitää tylsänä. Miten olis, pitäisköhän vaan postata sellaisista aiheista kuin itse haluan. Ja kyllä, ihan miettimättä sen enempää. 

Lauantai. Kävin kaverin kanssa myymässä vanhoja kledjuja kirppiksellä. Aamuvarhaisella nappasin kuvan kotikadusta ja mietin ehkä sadannenyhdennen kerran miten rakastankaan tuota katua. Täyden Ikea-kassin roudaaminen julkisilla ei ole ihan niin hauskaa miltä se kuulostaa. En ymmärrä miten vaatteet voi painaa niin maan perkeleesti. Aamukahvi maistui pahalta ja vaatteistakin meni kaupaksi tsägällä puolet. Ei taida mekkosesonki olla kuumimmillaan. 

Iltapäivällä kävin tallettamassa minimaalisen kirppisvoittoni ja aika matkan sai kävellä ennenkuin löysin talletusautomaatin. Ja samalla talletin muuten purkillisen pikkukolikoita, toissakesän kirppisvoittoja. Khöhöm, mikä saamattomuus... 

Stadissa tuli myös pyörittyä, ihan jopa hullareilla asti. Selvisin ulos ilman mitään, jopa ilman paniikkikohtausta. SYÖ 10 -tarjous ajoi ex-tempore -hampurilaiselle ja loppuilta kului leffan parissa. 

Sunnuntai. Aamupäivän välttelin sen veemäisen kurssin tehtäviin tarttumista parhaani mukaan, siinä ihan hyvin onnistuen. Iltapäivällä kutsui Malminkartanon portaat ja raikas ulkoilma, tekipä muuten hiukkasen hyvää. Kotoa lähtiessä paistoi vielä aurinko, mutta eipä sen häviäminen paljoa jaksanut harmittaa. Paitsi ehkä vähän siinä, kun kaikki ihanat värisävyt ei tallentunu kuviin kuten olisin halunnut. Pähkinänkuoressa: nättiä oli. 

Sunnuntai-ilta kului niinikään leffan parissa, homman nimi oli Millennium-trilogia viikonlopussa. Vaikka vannonkin kirjojen nimeen, oli nää leffat silti ihan viihdyttäviä. Vaikka saikin aikaan fiiliksen, että pitäisköhän lukea ne kirjat vielä kerran... 

Mä oon sun perjantai ja maanantai

Nukuin tänään liian pitkään ja näin omituisia unia. Niitä, joita näkee unen ja valveen rajamailla, kun tietää ettei pitäisi enää nukkua, mutta ei jaksa herätäkään. Unessa oli yksi entisistä työpaikoistani, pari kasvotonta koulukaveriani, sauna-ilta ja salkkareiden Lari. Joku näppärä unien tulkitsija voi sitten siitä alkaa perehtyä sielunelämääni.

Pakko se oli kuitenkin herätä ja kohdata todellisuus. Nimittäin tiskivuori keittiössä ja kissankarvapallot, jotka lipuivat pitkin lattiaa kuin sellaisessa villin lännen aavekaupungissa. Teki hyvää aloittaa aamu tekemällä jotain järkevää. Harmi vaan, ettei sen jälkeen koittanutkaan vapaa vaan lisää järkevää tekemistä. Tällä hetkellä on menossa ehkä koko kouluhistoriani veemäisin opintojakso, jonka suhteen motivaatio on ihan täys nolla.

Tosiasiassahan sain tiskattua ja siivottua sellaset kaksi tuntia sitten, sen jälkeen oon käyttänyt aikaani kirjoittelemalla blogijuttuja, kuvaamalla Moosesta ja opettelemalla tätä tanssia. Voishan sitä aikaansa huonomminkin käyttää, eh?

TÄÄ VIIKKO

Tää viikko on ollut täynnä hikeä ja kyyneleitä, huonosti nukuttuja öitä ja kissankarvaisia vaatteita. 

Läppärin mukana kanniskelua selkä mutkalla, opiskelijabudjetille liian kalliita kahvikupillisia ja á la carte -annoksia. 

Se on ollut huonoa huumoria, piirrettyjä kaverin sohvalla ja tihkusadetta. 

Tiukkoja deadlineja, hiusten repimistä ja hermoromahduksia. Pehmoisia silityksiä, lämpimiä neuleita ja spontaaneja nauruja. 

Tää viikko oli mennyttä, tulevaa ja sulkeutuvia ympyröitä. Epätietoutta, asioihin tarttumista ja uusia tuulia. 

Tää oli viimeisiä viikkoja, kun vielä on aikaa. Aikaa päättää mihin sen ajan käyttää, ilman että täytyi luopua oikeastaan mistään. 

Tää viikko alkoi ja loppui oluella. Tää viikko alkoi ja loppui hyvässä seurassa. 

Ja ennenkaikkea, kuten kaikki viikot: tää viikko alkoi, tää viikko loppui. 

Ei muuta ku etiäpäin. 

VOI MOOSES

Ihan kuin kaikki muutkin, myös Mooses tarvii joskus lomaa. Toisin kuin muilla, Mooseksella loma saattaa jatkua yli määrätyn ajan. Kaksi viikkoa, kaksi kuukautta... Kuka näitä laskee?

Mullehan se on onni ja siunaus, että on ihania sukulaisia, jotka ottaa Mooseksen siipiensä suojaan tarpeen vaatiessa. Mulla on myös epäonni, että nää sukulaiset rakastuu Moosekseen niin ettei sitä meinaa saada takaisin. Vaivihkaiset pyyntöni ("ööö, mun kissa on muuten vielä sun luona...) viiden viikon kohdilla saa vastauksen ("joo mä mietinkin tossa, että ihan hyvin se voi vielä mun luo jäädä.") ja nopean vaihdon uuteen puheenaiheeseen. Eikä sillä, että edelleenkään valittaisin. Mooseksella oli kissanpäivät, sanan varsinaisessa merkityksessä, ja pyöristyneestä ulkomuodosta päätellen ruokapalvelu pelas paremmin kuin hyvin. 

Kuitenkin koitti sekin päivä, kun karvapallon loma loppui. Kaikki aikanaan. Sopeutumisvaikeuksia totisesti oli, kun Herra Karvapylly tajusi arjen tulleen vastaan. Ensimmäinen yö oikeassa kodissa meni itkiessä. Oikeasti, se kuulosti siltä. Tuli vähän paha mieli, eikä pelkästään univajeen takia. Onhan se nyt kurjaa, ettei mun vauva muista omaa kotiaan. Mutta vaikka yhden hyvin menneen yön perusteella ei liikoja kannattaisi juhlia, niin kyllä se sitten siitä. Koputan puuta. 

Kissaton elämä oli aika... kissatonta. Oli outoa, että saattoi vaan mennä ja tulla sen kummempia miettimättä, ei tarvinnut imuroida niin usein ja yöt oli aika tavalla rauhallisempia. Mutta niin. Vaikka kissattomassa elämässä oli puolensa, on siinä kissallisessa kuitenkin enemmän. Se puskeminen ja kehräys, hassut jutut, ultimaattinen söpöys, pehmeä turkki poskea vasten nukkumaan mennessä... Kyllä ne kompensoi sitä vastuuta ja sitoutumista, ihan tarpeeksi. 

Onneksi kuitenkin on se turvaverkko. Jos tää syksy nimittäin jossain kohtaa menee edeltäjänsä kaltaiseksi, on ehkä Mooseksen parempikin olla siellä sukulaisten hoivissa. Mutta ei ihan vielä, ei ennen kuin pääsen tästä huono äiti -moodistani jonnekin paremmalle vyöhykkeelle.