RAKKAUSKUKKAHUURUISSA

Ghaaaaa! Oon ihan kevätrakkauskukkahuuruissa! Ei ollut ees hampaanpoistokukat vielä kuolleet, kun ne sai jo seuraa. Tällä kertaa ruusupuskasta jonka kaveri toi kahville tullessaan, ja ihan ilman syytä. Voi herkkis ja liikkis ja rakkaus ja mitä näitä nyt on, kun oonkaan saanu ihania tyyppejä elämääni! Tui tui. 

Muutenkin, en tiedä onko tää valo vai se fakta, että ruissiin on enää sata päivää, mutta oon jotenkin poikkeuksellisen positiivinen. Ja se on vähän outoa, kun ottaa huomioon miten paljon asiaa on taas mielen päällä. Kaikesta siitä huolimatta yritän viimeseen asti pitää tästä fiiliksestä kiinni ja jos kukkapuskat siihen auttaa, niin sallittakoon ne mulle.

Eilen kaivoin Keltaisen Kostajan varastosta ja korkkasin fillarikauden. Koska yksi mielen päällä oleva asia on miinuksen puolelle hiipuvat budjettilaskelmat, ajattelin heittäytyä hurjaksi ja alkaa taittaa koulumatkat fillarilla. Ideana tää on parempi kuin hyvä, mutta toteutus saattaa sitten olla toista luokkaa. Meikämantun tuurilla nimittäin sataa kaatamalla just niinä kahtena päivänä viikossa, kun sinne kouluun pitäs raahautua. Mutta toisaalta, kun elämä muutenkin tuntuu olevan tällä hetkellä sellaista jota en ikinä olisi itseni uskonut elävän, nyt tai ei koskaan on ehkä oikea hetki vetää sitten ihan överit tässä hommassa. Meni miten meni. 

Ihan suolla

Vaikka oonkin ikuinen stadilainen sekä citymuija henkeen ja vereen, on toi luonnon helmassa reippailukin ihan virkistävää. Se onkin itseasiassa yksi syy miksi rakastan Helsinkiä ja etenkin Vallilaa niin paljon; löytyy sitä cityelämää, ihmisiä ja menoa, mutta silti kaikki luonto ja hyvät maastot on ihan kivenheiton päässä.

Mutta nyt tällä kertaa ei oltu Helsingissä eikä Vallilassa, vaan siellä möksällä. Ja vastapainoksi kaikelle pääsiäisruoalle lähdettiin reippailemaan. Omaksi hämmennyksekseni tää tarkoitti autolla matkustamista sinne reippailukohteeseen. Tällä kertaa suolle. 

Ja teki muutes hyvää. 

Keli oli aivan loistava ja mestat aika sympaatteja. Etenkin toi vikan kuvan puu, jonka nimesin lempipuuksi. Jokaisella ihmisellä pitäis olla oma lempipuu. Vähän hotsittais tulla kesällä uusiks, että sais noista pitkospuista kaiken irti, nyt kun ei aina ollut ihan selvillä missä ne menee. 

Tällä hetkellä ollaan jo takaisin stadissa. Huomenna otan itseäni taas ihan kunnolla niskasta kiinni ja hoidan kouluhommat mallilleen. Vielä on kova luotto itseeni. 

mitäs näistä nyt kertois?

Niistä julkaisemattomista kuvista puheenollen... 

En nyt ihan näitä tarkottanut, mutta menkööt. Tällasia random-kuvia aina kertyy puhelimen muistiin, eikä niille ikinä tunnu keksivän hyvää kohtaa (tai oikeaa paikkaa) julkaista. Mooses-kuvat nyt useimmiten päätyy vähintäänkin blogiin, joskus jopa instagramiinkin, ja ne vain tuppaa sopimaan aiheeseen kuin aiheeseen. Sen sijaan kuvat kahvihetkestä ja sumuisesta kotikadusta on vähän sellaista mitäs näistä nyt kertois -matskua. Mutta kerrotaan nyt sitten edes jotain.

Eilen oli sumu, niin kotona kuin möksälläkin. Kotopuolessa se ei niin haitannut, ei kai tarve nähdä pitkälle (kirkontorneista puhumattakaan) ole niin tärkeää. Möksällä se sumu sen sijaan olikin astetta karmivampaa. On kaiketi tullut katottua liian monet kauhuleffat, kun näen mörköjä ja psykopaatteja joka puolella. Ja asiaahan ei helpottanut seura, joka ajoi meidät kiusallaan pimeälle, sumuiselle metsätielle. Ja nauroi samalla paholaisnaurua. Reilu meininki, etten sanois. 

Eilen ennen mökille lähtöä kävin vielä hörppäämässä aamusumpit kaverin kanssa Fazerilla. Viimeksi kun nähtiin kirosin kaverille miten tuntuu, että aina vaan kerron niitä huonoja juttuja. Ja sekin johtui vaan siitä, että tapaamiset osui ajankohtiin, kun on just tapahtunut niitä huonoja juttuja. Tällä kertaa ilmoitin kertovani nyt hyviä juttuja. Niitä sellaisia ihania, joita oikeasti haluaa ajatella ja joita haluaa jakaa. 

Nyt jatkan mökkeilyä, edessä on Maailman ympäri 80:ssa päivässä -maraton. Kyllä, juuri se missä on silinterihattuinen leijona. Pus&Kram! 

Oon matkoilla hani, mä vastasin niinku kaikki ei oiskaan paskasti

Oho, kuvia tulppaanikimpuista. Mähän alan kohta olla kuin parhainkin lifestyle-bloggaaja! Ei puutu enää kun ne eteeriset asukuvat, Vuittonin veskat ja meikkitutoriaalit. Just pääsin nimittäin sanomasta miten pitäis korjata rikki mennyt lemppari-kangaskassi ja ehkä opetella silmiin tekee edes alkeellisimmat rajaukset...

Eikä mutta, tulppaanikuvat on postauksensa ansainneet ihan jo ton kevätfiiliksen takia, minkä ne mukanaan toi. Ja vähän senkin takia, että ne asteli ovesta sisään samana päivänä kun makasin sängyssä hampaanpoiston jälkimainingeissa. Awws ja tui tui. 

Pääsiäislomaa on ruhtinalliset keskiviikosta keskiviikkoon, mutta sehän ei toki tarkoita etteikö hommaa olis. Nyt päätin kuitenkin suosiolla jättää kaikki velvollisuudet hetkeksi sivuun ja karkasin möksälle muutamaksi päiväksi. Jännityksellä odotan missä kunnossa tulppaanit on kotiin palatessani. 

Olis muuten aika pirusti kuvia julkaistavana varmaan parin kuukauden edestä. Harrastan tätä, että otan kauheat määrät kuvia, julkaisen muutaman kerralla ja panttaan loppuja seuraavat puoli vuotta. Kun ei viitsi kaikkia julkaista kerralla. Vois taas ottaa #throwbackthursdayt käyttöön, ehkä jopa muulloinkin kuin torstaisin. Niin turhaksi kuin menneessä elämisen koenkin, vielä turhempaa on jättää kuvia julkaisematta. Kiinnosti ketään tai ei, julkaisen ne silti. Vaikkakin sitten sen muutaman kuukauden (tai puoli vuotta) myöhässä.

Pyydä multa anteeks kunnolla

Arkeen paluu on sujunut vaihtelevalla menestyksellä, vaikka sen luulisikin tässä tapauksessa olevan helppoa. Alkoihan arki suoraan viikonlopusta ja edessä häämöttää LOB. Tässä ympäristössä, missä kaikilla tuntuu menevän koko ajan enemmän tai vähemmän huonosti ja missä kaikki tuntuu olevan vähän fucked up, on varmaan väärin tuntea tyytyväisyyttä elämäänsä. Kivittäkää mut jos tahdotte, mutta kyllä: olen aika tyytyväinen elämääni. Just siihen arkeen ja niihin pieniin asioihin. Aina asiat vois olla paremmin, mutta ne vois olla myös ihan helvetin paljon huonommin.

Asia, jonka olen tässä pikku hiljaa oppinut, on negatiivisten asioiden huomiotta jättäminen. Se ei tarkoita happyhappy joyjoy -meininkiä 24/7 eikä kaikkien negatiivisten tunteiden työntämistä väkipakolla syrjään, vaan ennen kaikkea hyväksymistä. Hyväksymistä, että välillä on myös niitä ikäviä asioita ja niiden kanssa nyt vain täytyy elää. Ettei ne asiat muutu paremmaksi tai maagisesti katoa, vaikka niitä miten jäisi märehtimään, päin vastoin. Sen sijaan, että keksii itselleen ongelmia ja näkee kaikessa vain sen huonon puolen, voisi oppia elämään asioiden kanssa just sellaisena kuin ne on.

Spotify tarjosi tänään uutta Antti Tuiskua. Pyydä multa anteeks kunnolla. Osui ja upposi.

Mä olen kyllästynyt pyytelemään anteeksi. Tai oikeastaan olen kyllästynyt siihen tunteeseen, että mun pitäisi pyytää anteeksi. Omia valintojani, päätöksiäni, elämäntapaani. Eikä missään nimessä itseäni, sitä kuka mä olen ja millainen mä olen.

ruka

Tiedättekö mitä? Tekee välillä ihan gutaa karata päiväksi jos toiseksikin omalle lomalle. Kaikista ennakko-odotuksista poiketen selvisin neljästä rinnepäivästä sen suuremmitta vaurioitta. Mustelmilla kun on tapana parantua, eikä toi omituinen patti vasemmassa ranteessakaan varmaan kovin vaarallinen ole. Lautailun salat opin jo ensimmäsenä päivänä sen verran hyvin, että aina pääsin jollain tyylillä alas. Hetkittäin jopa pääsin niin sisään koko hommaan, että siitä melkein jo nautti. Koko homma vaati niinsanotusti verta, hikeä ja kyyneleitä, viimeksi mainittuja eniten, mutta aika pirun ylpeä itestäni olen, että noinkin hyvin sain homman haltuun! 

Kuvia kertyi ihan kiitettävä määrä, joten päätin suosiolla aloittaa parin ensimmäisen päivän saldosta. Kelit vaihteli parista pakkasasteesta reilustikin plussan puolelle, tiheästä sumusta aurinkoon. Viimeisen rinnepäivän kunniaksi huipulla tuuli niin, ettei siinä meinannut itellä olla mitään valtaa mihin suuntaan se lauta liikkuu. Mutta varsinkin ekojen päivien lumiset näkymät oli kyllä jotain ihan mieletöntä, oon ilmeisesti vähän liian stadilainen kun en ole ikinä tollaisia maisemia nähnyt. Ja kun suurimpana motivaattorina lautailun opetteluun toimi lupaus, että kun lasken tarpeeksi hyvin niin mennään katsomaan poroja. Ja voi ghaaaa kun ne olikin söpöjä!!!

Hartaista toiveistani huolimatta noi tekemistään oottavat kouluhommat ei hoituneet itekseen sillä välin kun lomailin, päin vastoin, vaikka eilen kotimatkalla sainkin jonkin verran naputeltua juttuja etiäpäin. Mutta vaikka rästipino kasvoikin entisestään, joka paikka ja lihas on romuna ja tili näyttää miinusta, oli toi matka kyllä kaiken sen arvoinen. Melkein vois lähteä uudestaankin, ehkä jo heti ens talvena. 

Perillä on tuolla edessämme jossain

Eilen näytti tältä...

Ja nyt näyttää tältä...

Tai no, rehellisyyden nimissä tuolta näytti nelisen tuntia sitten. Nyt on valkoista ja harmaata, eikä se forecan lupaama puolikas aurinko toistaiseksi paljoa ole pilkahdellut. Vajaa yhdeksän tuntia autossa istumista takana, jäljellä ei onneksi puolta tuntia enempää. Pylly on kovilla istumisesta, mutta eiköhän se kohta ota vielä pahempaa osumaa rinteiden kanssa. Minä ja lumilauta ei olla vielä niin hyviä kavereita kuin haluaisin meidän olevan.

Olettaen etten murra kuin toisen käteni, yritän päivitellä fiilksiä. Tai tapaturmatilastoja. Vielä tällä hetkellä tuntuu siltä, että oma loma oli aikas hyvä idea. Vaikka päässä soikin kuusamo. 

Last few days

Viikon aikana on ehtinyt puhelimeen kertyä muutama ei oikeastaan mihinkään liittyvä kuva. Nää on kuitenkin yleensä niitä kivoimpia kuvia julkaista, sellaisia mistä ei varsinaisesti oo mitään kerrottavaa, mutta joista kuitenkin saa jaariteltua asiaa kappale toisensa perään. Ja sitä asiaahan yleensä löytyy, kun vain alkaa kirjoittaa. 

Eilen oli koulun järjestämä Pitch&Beer -tapahtuma baarikärpäsessä, jossa nimensä mukaisesti pitchattiin ja juotiin kaljaa. Sen verran täynnä oli koko mesta, että itselleni jäi paras paikka eli lattiapaikka. Ja siitä kun ei oikein nähnyt eikä kuullut mitään, oli luontevaa keskittyä enimmäkseen siihen kaljapuoleen. Tapahtuman jälkeen lähettiin vielä porukalla pariin muuhun kapakkaan, niin ikään hoitamaan kouluhommien edellyttämiä tehtäviä. Ja kuten mikä tahansa kouluhomma, tämäkin päättyi Erottaja Bariin laulamaan karaokea. 

Tiistaisena naistenpäivänä mua hemmoteltiin kukkapuskalla, ravintola-illalla ja leffalla. Itsehän olin taas hyvinkin kartalla koko naistenpäivän olemassaolosta, eiku... Melkein hävettää olla näin kujalla koko ajan. Vielä enemmän hävettää, että kuukauden takainen kukkapuska oli edelleen maljakossa uuden saapuessa, lievästi sanottuna huonossa jamassa. Oon muuten onnistunut taas järjestelmällisesti saamaan hengiltä niin oman synttärikasvini kuin Mooseksen ruohotkin. Meni kuten odotinkin, noin niinku omasta mielestä. 

Tää päivä sen sijaan on mennyt vähän koomaillessa ja asioita hoitaessa, jälkimmäinen jatkuu vielä huomennakin. Sunnuntaina, kuulemma ihan tosi aikaisin aamulla, otetaan suunnaksi Ruka. Kun kerta ei opetussuunnitelmaan ole minkään näköisiä kevätlomia kirjattu, on onneksi aina olemassa omat lomat. Toisille ihmisille se tarkoittaa Thaimaan lomaa ja rentoutumista, meikämantulle luiden murtamista rinteessä. Wish me luck. 

82 days until summer

Kun kello näyttää yli puolen yön, eikä unesta ole tietoakaan, sitä alkaa päässä liikkua kaikenlaisia ajatuksia. Kuten ajatus, että olispa kiva kun olis jo kesä. 

Ja siitä se ajatus sitten lähti, siitä mitkä kaikki asiat tekee kesästä niin kivan. Ja vähän kans siitä, että mitä sitä tekis unen saamiseksi, olematta sen koommin häiriöksi vieressä nukkujalle...

Ihan kesän ykkösjuttuja on kyllä festarit. Viimeisenä kahtena kesänä se on ollut ruissi ja se vie mukanaan myös tulevana kesänä. (Vaikka sama kai se minne kotimaan festareille tänä kesänä menee, ei sitä Cheekkiä pääse minnekään pakoon.) Ylärivin vasemman puoleinen kuva on toissakesän ruisrockista, hetkeltä kun auringon laskuun mennessä olin ehtinyt hukata niin kaverit kuin vaatteenikin. Mutta, kuten näkyy, sehän ei menoa haitannut. Muita kivoja kesäjuttuja on parvekehengailu (parveke tosin vain puuttuu nykyään), päämäärättömät pyöräretket sekä ihan vaan se nautinto, kun ikkunasta näkyy vihreää. 

Ihania kesäjuttuja on myös shortsikelit ja spontaanit pulahdukset. Tai vedessä tanssiminen ja sinne pludaaminen, jos sen niin haluaa ajatella. Kesäyöt järven rannassa, tyyni vedenpinta ja kaikki sellaiseen liittyvä kliseinen runollisuus sekä se tärkein: töölönlahden joutsenperheet! 

En oikeastaan ole mitään rannalla makoilevaa tyyppiä, mutta satunnainen rantahengailukin on toisinaan ihan kivaa. Ainakin hyvässä seurassa. Laiturilla seisoskelusta ja eteerisestä kaukaisuuteen tuijottelusta saa hyviä kuvia, joita voi fiilistellä vielä vaikka kahden vuoden päästäkin. Skumppa tuomiokirkon portailla ja sitä seuraavat tapahtumat on hyvin tärkeä kesäperinne. 

Sininen taivas, aurinko, vihreät puut... Sellainen perus kesämeininki. Sellainen, johon kesän aikana ehtii tottua, mutta jonka onneksi kesä toisensa jälkeen ikuistaa itselleen. Ja ne kuvat on hyvä kaivaa esiin joka kevät, ihan vaan muistuttamaan, että kyllä se kesä sieltä vielä tulee.

REGRETS

Kymmenen hyvää syytä blogata: 1. Onpahan paikka jonne lykätä kaikki selfiet.

Kaikessa hyödyttömyydessään tää päivä on ollut vallan kiva. Ainakin tähän asti. Kaveri sairastaa, joten vein tuliaiseksi inkivääriä, riisikakkuja, kahvikermaa ja suklaamunia. Jos flunssa ei näillä parane, niin sitten ei millään. Ja sainpahan samalla kunnon kahviakin, kun jossain mielenhäiriössä menin ostamaan kotiin mantelimaitoa. Puuron seassa hyvää, kahvin kanssa kammottavaa. 

Siinä kahvia ja munaa nauttiessamme päädyttiin niinkiin kepeään puheenaiheeseen kuin katumukseen. Mitkä asiat elämässä on sellaisia, joita kannattaa katua vai kannattaako ylinpäätään katua mitään. Oon aina sanonut etten kadu elämässäni mitään ja edelleen olen suunnilleen samaa mieltä. En varsinaisesti siis kadu kadu mitään, mutta tottakai jos saisin ajassa palata taaksepäin jättäisin varmasti monta asiaa tekemättä.

Kun paska on niin sanotusti levinnyt käsiin, on mielestäni vähän turha katua. Katumus itsessäänhän ei ole paha juttu ollenkaan, sehän vain kertoo tiedostavansa toimineensa väärin. Myös katumuksen syy on aika ratkaiseva tekijä, onhan se vähän eri asia katua toiselle ihmiselle tekemäänsä pahaa kuin katua hiusten leikkaamista liian lyhyeksi. Katumus on hyvästä ja katumus on ok, niin kauan kun siihen ei jää asumaan ja niin kauan kun siitä ottaa opikseen. 

Kuten sanottu, pyrin olemaan katumatta mitään, vaikka ei se aina helppoa olekaan. Kadun jokaista pahaa tekoani toista ihmistä kohtaan, kaikkia pahoja sanoja, joita olen kenelle tahansa rakkaalle ihmiselle sanonut. Näitä asioita voi katua, mutta ei se katumus silti hallitse elämää, asiat kun on korjattavissa. Samaten olen saanut täyslaidallisen paskaa omillekin harteille luottamalla vääriin ihmisiin tai olemalla sinisilmäinen, mutta ei kai sitäkään voi katua. Se on elämää. 

Suurin osa asioista, mitä voisin kuvitella katuvani, en kuitenkaan kadu. Ne asiat on jo tapahtunut, tehty ja niiden kanssa pitää elää. Jos nyt tekisin samat asiat uudelleen, tekisin ne toisin, mutta se ei silti mielestäni ole katumusta. Enemmänkin iän tuomaa viisautta. (Huutonaurua) Se on sitä, että hyväksyy tapahtuneet asiat ja hyväksyy myös joidenkin asioiden olevan korjattavissa. Ja kun näin on, miksei niitä silloin korjaisi?

Kaikessa hämmentävyydessään tämä postaus on vain pohjustusta tulevalle. Kuvat ei liity tekstiin tai sisältöön millään tavalla. Ja niin diipiltä kun sain tämän(kin) asian kuulostamaan, kyse ei ole mistään sen vakavammasta kuin kuvista iholla. Palaan asiaan ;)