LEAP DAY

Yksi ylimääräinen päivä neljässä vuodessa, vanha kunnon karkauspäivä. En alkanut kosiohommiin, joten jäi uudet koltut saamatta, mutta päivä oli erinomainen koulusta lintsaamiseen. Paitsi että minähän en lintsaa, minä vain jätän menemättä. 

Jotain järkevää kuitenkin yritin saada aikaan. Puhuin ruotsia sen verran kun osasin (eli olin aika paljon hiljaa) ja terapiakävelyllä kaverin kanssa funtsittiin täyttäisikö hoivaamistarpeen paremmin tamagotchi vai lihansyöjäkasvi. Illalla lähdin kannustamaan Jokerit voittoon ja mehän voitettiin. Edelleenkään en lätkästä oikein mitään ymmärrä, mutta pelin seuraaminen hallissa nyt on aika helppoa. Senkus huutaa vain mukana, kun muutkin huutaa. Ja voi olla, että sillä kun faija on mua raahannut matseihin polvenkorkusesta asti, on jotain tekemistä sen kanssa että kiroilen kuin merimies... 

Kuvituksena toimii kasa julkaisemattomia kuvia helmikuulta. Ja se helmikuu, se alkais nyt olla taputeltu. Saa kai jo virallisesti julistaa kevään alkaneeksi? 

Saatilla

Uudesta puhelimesta löytyvä terveys-app on saanut mut valtaansa. Tää on siis se sovellus, josta löytyy ICE-numerot, lääkitykset, sairaudet, ymsyms, ensihoitajia varten. Itsehän innostuin lähinnä sovelluksesta löytyvästä askelmittarista. En oo koskaan mitään askelmittareita tai aktiivisuusrannekkeita käyttänyt, mutta ne ehkä kerää vähän tarkempaa dataa päivän ajalta. Puhelin kun mittaa niitä askelia vain silloin kun se luuri sattuu olemaan mukana. Kuinka yllättävää.

Eilinen vapaapäivä meni aika lailla paikalla istuessa, aamutreeniä lukuunottamatta. Kun en kuitenkaan luuria pidä taskussa treeneissä, näytti askelmittari iltapäivään mennessä surullista pariatuhatta askelta. Tilannehan oli korjattava ehdottomasti, joten suunnaksi otettiin vanhankaupunginlahti. Tää app selvästi on koulinut musta esiin tavoitteellisen ihmisen...

Kävelyretki jatkui tekniikanmuseon kautta Lammassaareen, josta tarttui korvamato nimeltä Saatilla. En tiedä kuuluisiko saaressa olla lampaita, mutta yhtäkään ei nähty. Sen sijaan kylläkin kivoja pitkospuita, lintutorni ja pinkit kottikärryt. Kevyt iltakävely kesti nelisen tuntia ja lopputuloksena askelia löytyi reilut parikyttuhatta. Mission accomplished. 

dance with the devil

Vaikka miten tämän blogin aloittaessani uhkailin asukuvilla, aika minimiin ne on jäänyt. Eilen ennen kouluun lähtöä kuitenkin päätin pistää elämän risaseksi, eli viritin kamerakalustoni kuntoon ja hyppäsin ainoalle tuolilleni. Lopputuloksena kolmekymmentä harvinaisen rakeista kuvaa, joista hurjat kolme läpäisivät seulan. Joku itsekriittisyyden multihuipentuma iski tasan samalla sekunnilla kun sain kuvat kamerasta koneelle ja siinä sitten hetken jos toisenkin keskityin lähinnä etsimään vikoja kuvista. Sitten totesin voivani joko a) haudata kuvat bittiavaruuteen, jääden silti märehtimään kaikkia niitä vikoja tai b) olla kettumainen ämmä ja julkaista kuvat, ihan piruuttani. Tässä vaiheessa lienee turha sanoa, että päätin olla kettumainen ämmä.

Mutta hei, asiaan! Kuvissa päällä on aika lailla viimeisen kuukauden lempparivaatteet. Nyt kun kelit on taas olleet suotuisat sukkiksille, oon yrittänyt ottaa kaiken ilon irti. Hame on syksyllä ostettu Zarasta ja on kyllä tähän mennessä maksanut itsensä takaisin aika monta kertaa. Shoppailen nykyään aniharvoin, mutta ihan kiva huomata, että sitten kun jotain ostaa niin sitä tulee myös käytettyä. Paita taas on lähtöisin kaverin kellarista, enkä itseasiassa tainnut siitä mitään maksaa. Sen käyttäminen taitaa siis olla kuin pistäis rahaa pankkiin. 

Lempparivaatteet näistä tekee ehdottomasti käyttömukavuus. Ja toki omasta mielestäni näyttääkin kivalta. Hame on farkkua, joten voi melko huolettomin mielin kulkea tuulisellakin säällä ilman pyllynvilauttelun pelkoa ja neule on kiva ja iso ja lämpöinen. Eikä kutita ollenkaan!

Oli nyt muuten niin kivaa hölistä kaikesta hömpästä, että saatan kuvata asukuvat toistekin. Tosin siihen mennessä voisin yrittää vähän raivata tänne kämppääni tilaa, ihan vaan että saisin tarpeeksi tilaa itseni ja kameran väliin. Jos sitä vaikka ihan saisi päälaen ja varpaatkin kuvaan...

B A L A N C E

Arkikuvia, kurkiavia. Suurin osa maikoista taitaa viettää hiihtolomaansa ja näin ollen puolet viikon tunneista on peruttu. Ja ne jäljelle jääneet onkin sitten ollut yhtä tyhjän kanssa. Leikkaamista, liimaamista ja askartelua -ihan kirjaimellisesti- sekä yksi ruotsin tentti. Jos siitä ei tule se kuuluisa ICKE-GODKÄND niin sitten ei mistään.

Mutta arkiaamut, ne on olleet harvinaisen kivoja tällä viikolla. Etenkin ne päivät, kun menoa on vasta puolenpäivän aikaan, mutta silti on saanut itsensä ylös jo viimeistään seiskalta. Kun on voinut ottaa ihan rauhassa, nauttia lisääntyvän valon määrästä, tai kuten tänään, aloittaa päivän terapiakävelyllä maailman parhaan tyypin kanssa. Kävelyiden oltua iso osa elämää viimeiset pari vuotta, en voi kuin ihmetellä miten pää kesti aikana ennen niitä. Ja vähän myös jo valmiiksi pelottaa miten pää kestää kun ne puolen vuoden päästä loppuu.

Koko alkuvuosi on ollut aikamoista kompurointia ja vuoristorataa, mutta pikkuhiljaa on elämä alkanut taas olla muutakin kuin loputonta ylämäki-alamäki -ajelua ja Frozenia. Vaikka koenkin olevani ihan tosi jalat maassa -tyyppi ja tiedän aina nousevani niille jaloilleni, silti se raja tulee joskus vastaan. Piste, kun sen Frozenin katsominenkin on liikaa. Valitettavasti olen vain sitä ihmistyyppiä, jolle sattuu ja tapahtuu ja joka myös osaa sotkea kaikki asiat nanosekunnissa. Toisaalta taas ne jatkuvat vapaapudotukset (tuleepa nyt paljon näitä huvipuisto-vertauskuvia) opettaa arvostamaan niitä seestesempiä hetkiä, niitä sellaisia kun kaikki on balanssissa. Sitä mitä monet kutsuvat tylsyydeksi ja arjeksi, mutta itselle se on ihanaa, tasaista ja rullaavaa. Sellaista kuin on ollut tämä viikko. Tai no juu, rehellisyyden nimissä viimeiset kolme päivää. Kiitos, tätä lisää.

Vähän surkealta näyttää tää blogikuukausi tuolla arkistopalkissakin, ei näemmä ole oikein runosuoni sykkinyt. Tällä hetkellä on poikkeuksellinen tilanne, kun kuvia löytyisi ja idiksiä löytyisi, mutta toteutus ja aika on vähän niin ja näin. Välillä tulee olo, että pitäisiköhän kirjoittaa enemmän jäsenneltyjä postauksia tällaisen tajunnanvirran sijaan, mutta ehkä sekin on vaan turhaa stressiä. Suunnitelmallisuus kun ei ole koskaan ollut parhaimpia puoliani. 

LAST WEEK IN PICTURES

1/ Maanantainen taivas Tokoinrannasta. 

2/ Kodin fengshuit meni uusiksi ja Mooses otti heti paikkansa uuden pöydän päältä. 

3/ Uusien tuutorien koulutuspäivä. Päivä oli turha kuin *tähän joku turha asia*, mutta ainakin saatiin tuutoripaidat päälle! It's official now! 

1/ Vuosaarenhuippu ja auringonlasku.

2/ Mommy Banana & Baby Banana. Baby Bananat oli aika mauttomia, mutta söpöyspisteet oli kyllä huipussaan.

3/ Ne jo kerran hehkuttamani Jokeri-sukat. Huomenna pääsee näitä ulkoiluttamaan matsiin, whii! 

1/ Perjantaina päätettiin mennä koulun À la Carteen pizzalle. Pizza oli vaan yllättäen vaihtunut aasialaiseen, mutta eipä tuo haitannut. 

2/ Päätin näin kahdenkymmenenneljän ikävuoden kunniaksi vaihtaa ekaa kertaa skimbat lautaan. Menestys oli vaihtelevaa, mutta luotto itseeni on yhä kova. Vielä se tästä lähtee. 

3/ Se on Mooses. 

VOI TAIVAS

Voi juku että onkin ollut kivoja taivaita tällä viikolla! Tai köh, ainakin alkuviikosta. Oon ottanut happea ihan huolella, samoin kuin näköjään näitä taivaskuviakin. Tuli kyllä niin kusetettu olo, kun kelit antoi ymmärtää kevään alkaneen. Siinä sitä sitten fiilisteli kunnes tajusi, että hetkinen, nythän on vasta helmikuun puoliväli. Talvi tulee vielä, olit valmis tai et.

Viikonloppuna pitäisi ehtiä vielä kouluhommia hakata, tosin voi olla että ne jää kakkoseks kaikelle kivemmalle. Kuten kavereitten näkemiselle ja nukkumiselle ja brunsseille ja ja ja... Typerä koulu ja typerät deadlinet. On se jännä kun töissä käydessä ei vapaa-ajalla ikinä tuntunut keksivän mitään järkevää tekemistä ja nyt opiskellessa ei riitä enää tunnit vuorokaudessa kaikkeen mitä haluaisi (tai mitä pitäisi) tehdä. Mutta to do -listalla keikkuvista asioista huolimatta nyt teen sen tärkeimmän asian, mikä perjantaihin kuuluu. Otan päikkärit.

Little Big Things

...vapaapäivä. Kouluton päivä, vaikka se ei toki tarkoita etteikö hommia olisi. Esimerkiks toi yksi ruotsin rojekti joka tossa odottelis. Eilen palautekeskustelun jälkeen frendille kerroin kiroavani joka päivä miksen ole voinut syntyä suomenruotsalaiseen perheeseen. Frendi sitten lohdutti, että eipä häntäkään paljoa tunnu suomenruotsalaiseen sukuun syntyminen helpottaa...

...omaa aikaa. Koko viikon olen ollut melkein 24/7 seurassa. Enkä sano seuran olleen huonoa, en missään nimessä, tarvitsen vain omaa aikaani. Sellaista kun saan vain olla yksin, olkoonkin se yksinoloni sitten kahvinjuontia, musiikin kuuntelua, seinään tuijottelua tai kirjoittamista.

...uudet villasukat. Mullapa on maailman paras mutsi! Omistan jo yhdet Jokeri-henkiset villasukat, mutta nyt mama vei homman ihan uudelle levelille: toisessa sukanvarressa JOKERIT ja toisessa MOSES. Pakko mennä matsiin lähiaikoina, ihan vaan että pääsee näitä ulkoiluttamaan! (Ja että vihdoin saisin sen Jokerit-haalarimerkin, mitä oon elokuusta asti vinkunut isiä mulle ostamaan...)

...minibanaani. Voi apua, miten söötti!!! Ihan sama vaikka miten on geenimaipuloitua ja normibanaaneihin verrattuna mautonta, mutta kun kaupassa noihin törmäsin oli reaktio verrattavissa jonkin söpön eläinvauvan näkemiseen. ("Ääääää ihana awwwwwww tuituiTUI!") 

...penkkarit. Havahduin yhdessä vaiheessa ulkoolta kuuluviin riemunhuutoihin ja penkkarirekathan ne siellä ajoi ikkunan ali. Tajusin myös omista penkkareistani kuluneen viisi (5!?) vuotta. Eka ajatus tietenkin oli miten tää aika menee näin nopeaan, mutta onhan tässä nyt tapahtunutkin aika pirusti asioita viidessä vuodessa.

...sanahaku. Uus kännykkäpeli, johon tiistaisen tuutorien intensiivipäivän aikana onnistuin koukuttamaan itseni.

...no se kahvi. Ja etenkin se fiilis, kun luulee kahvin loppuneen, mutta löytääkin kaapin perältä vielä puolikkaan paketin! Wwäää!

Kissa pöydällä

On se elämä niin hassuu. Ja kun sataa sitä kastuu. 

Tai näin ainakin väittää Paperi T. Tänään allekirjoitin tän väitteen ihan täysin, kun löysin itseni kantamasta selfie-nurkkaustani ullakolle. Ja miksikö? Minulla on ruokapöytä. 

Voin tyypit kertoa, että tämä on outoa. Ensinnäkin, omistan vain yhden tuolin. Toiseksi, viime kerralla kun omistin ruokapöydän, söin sen ääressä ehkä kerran. Kolmanneksi, jos käytin tänään lausetta "ootko nähnyt mun haarukkaa?", tarkoittaen tällä siis tämän kämpän ainoaa haarukkaa, ei kannata odottaa kutsua dinnereille. 

No, kaikkeen tottuu, ehkä tähänkin. Mooses ainakin on ottanut paikkansa pöydällä ja voi kyllä, näyttää oikein hyvältä sen päällä. Ja saanpahan nyt syyn koluta läpi kirppareita ja kierrätysryhmiä metsästäessäni toista samanlaista tuolia, minkä jo omistan. Ja melkoisen varma olen, että tämä pöytä ilahduttaa muita ihmisiä hyvinkin paljon. Enkä nyt itsekään sitä vihaa. 

P.S. Metku tervetuloa dinnerille, nyt kun löytyy pöytäkin! Saat istua ainoalla tuolilla ja ota oma haarukka mukaan! 

G R A T E F U L

Eilen vietettiin ystävänpäivää. En ole sellainen ihminen, joka jaksaa juhlia hömpänpömppäpäiviä, tai ylinpäätään en ole mikään juhlapäivien suurkuluttaja. Kaikki juhlapäivät tuntuu olevan enemmän tai vähemmän joko kulutusjuhlia tai pakollisia ryyppäjäisiä. Pahimmillaan molempia. Ystävänpäivä kuitenkin on ihan kiva, onhan se jo ajatuksenakin aika sympaatti. Ja mikäs sen parempaa kuin viettää se ystävän kanssa, jonka kanssa on pidetty yhtä since 2001. Jos nyt pysyin laskuissa mukana. Kesänä ennen kolmannen luokan alkua faijat heitti läppää, miten hauskaa on kun tyttäret menee samalle luokalle ja miten hauskaa olis jos niistä tulisi kavereita. Ja niinhän meistä tuli, tosin ihan sattumalta. Ja samalla tiellä jatketaan yhä.

En ole ikinä ollut sitä ihmistyyppiä, jolla on iso kaveriporukka. Enemmänkin olen elämän varrelta poiminut ihmisiä ympärilleni, kenet mistäkin. Ja siinä ne on pysynyt. Eikä riitä edes sanat kertomaan miten kiitollinen jokaisesta olen, ihan koko ajan ja joka päivä. Maailman parhaita tyyppejä, joille voisin omistaa kokonaisen kirjan, mutta aloitetaan nyt tällä postauksella.

On se yksi, jonka kanssa ollaan pidetty yhtä yhdeksänvuotiaasta asti, kuin paita ja peppu, niinkuin pentuna saatiin kuulla. Se, jonka kanssa ollaan keksitty maailman hölmöimpiä juttuja, kirjoitettu yksi hittibiisi ja jaettu salaisuuksia. Ollaan yökyläilty, mökkeilty ja hengailtu sateella puhelinkopissa. Ja vaikka miten elämä vienyt eri suuntiin ja vaikka miten ollaan kasvettu, niin silti ollaan pidetty yhtä. Ja tullaan pitämään.

Ja sitten on yksi, joka tuli osaksi elämää vähän sattumalta. Ja se sattuma oli ala-asteella kouluretki Pietariin, kaksitoista tuntia bussissa ja pullollinen appelsiinimehua. Siitä se lähti ja jatkuu edelleen. Maailman rakkain ihminen, joka tajuaa kaiken puolesta sanasta, eikä ikinä tuomitse mistään. Tyyppi, jonka kanssa on nukuttu monet päikkärit koulun jälkeen, poltettu ekat röökit ja juotu ekat siiderit, festareilla rynnitty eturiviin kun PMMP soittaa ja kierretty Töölönlahti ympäri varmaan miljoona kertaa. Hömelö räpätäti, joka saa mut nauramaan itkiessäkin.

Ja onhan näitä muitakin. Kuten yksi, jonka kanssa ollaan niin erilaisia ettei erilaisemmaksi pääse, mutta silti ollaan yhdessä. Nykyään harvemmin kuin ennen, mutta ei se mitään muuta. Tai yksi, jonka vuoksi suostuu menemään baariin johon muuten ei ikinä tulisi mieleen mennä, jonka kanssa voi pistää tulpat korviin ja tanssia niinkuin me tanssitaan. Sellainen, joka haluaa kuulla juttuja vain valikoivasti, mutta kuitenkin kuuntelee kaiken kun sille vain puhuu. On myös yksi, kenen kanssa ollaan tunnettu vasta hetki, mutta siinä se on ja pysyy, sekä yksi jonka kanssa voi vaan olla vierekkäin. 

Ja olisihan näitä vielä, ihan sen kirjan verran, mutta ehkä pakko jättää tää nyt tähän. Lopetetaan nyt kliseisesti toteamalla, että mulle joka päivä on ystävänpäivä. Että kiitti kaverit, kun mua kestätte. Ootte kivoja, tui tui <3

flowerpower

Jos olisin oikein dramaattinen persoona, sanoisin tuhoavani kaiken mihin kosken. En nyt kuitenkaan lähde liioittelemaan, mutta jos joku asia tuhoutuu pelkästään läsnäolostani, se on kasvit. Pentuna harrastin kaktuksia, mutta kun sekin alkoi muistuttaa enemmän sarjamurhaamista kuin hortonomiaa, päätin luopua siitäkin hommasta. Lukioaikana sisko jätti vaihtonsa ajaksi hoitooni kasvin, joka oli pysynyt vehreänä viimeiset viisitoista vuotta. Oli siskon ilme näkemisen arvoinen, kun takasin tullessaan sen ennen niin vehreän kasvin tilalla oli yksi (1) oksa, jonka päässä nuupahtaneena nökötti kurttuinen lehti. Oh deer... 

Tässä on siis syy siihen, miksi en kotiin kasveja ostele. Vaikka miten tykkäisinkin, että olisi jotain vihreää ja kivoja väripilkkuja, niin ei kun ei. Viime viikolla sitten kohtalo puuttui peliin ja sain kun sainkin niitä väripilkkuja tänne! Ensin serkku toi Moosekselle ruukullisen kissanruohoa, jota näin mainitakseni on myös hotkittu aika lailla. Johtuen kasvin toimitusta edeltäneestä puhelinsoitosta ("moi, mul on Moosekselle ruohoa!"), verkkokalvolleni on piirtynyt mielikuva Mooseksesta jointti huulessa... 

Toisen kasvin sain myöhäisenä synttärilahjana kummitytöltä! Ei mitään käryä mikä kasvi on kyseessä tai kuinka sitä kuuluisi hoitaa, mutta onhan se nyt söpö. Ja toivottavasti ei-myrkyllinen, Mooseksella kun on tapana pistellä poskeensa kaikki mikä vaan kohdalle sattuu. Edelleenkään en siis tiedä kasvien hoitamisesta mitään eli näidenkin päivät on jo niinsanotusti luetut, mutta onpahan kivaa niin kauan kun sitä kestää.

Les Misérables

Paras tapa aloittaa viikko on linnoittautua kaverin sohvannurkkaan kahden makkaran kera. Ja sen kaverin.  Halipusuttelua, rakkautta ja vertaistukea riitti, samoin kuin kahvia ja ruokaakin. Ja siinä oli hyvä olla, kaikessa kurjuudessakin. 

Ei muuta ku parempaa loppuviikkoa, etiäpäin, mitä näitä ny on...

En (edelleenkään) kommentoi.

Piti tehdä kooste viikon tapahtumista, mutta koska koko edeltänyt viikko lähinnä vaan vituttaa, päätin keskittyä iloisiin asioihin. Ja se on joskus ihan hyväkin, ainakin juuri tajuttuaan katsoneensa kuluneen viikon aikana Frozenin noin neljä kertaa. Ja itkeneensä joka kerta koko leffan alusta loppuun. On se vaan koskettava. 

Torstaina ostettiin liput Ruisrockiin. Ja oli muutes takuulla tän kuun paras investointi! Lippujen innoittama oli pakko ladata puhelimeen äppi, joka laskee päivät kesän parhaaseen viikonloppuun. Toki en varsinaisesti mikää ennustaja ole, mutta ainakin menneinä parina kesänä ruissi on ollut kesän parhaat kolme päivää ja kun sen tänäkin vuonna saa viettää maailman parhaan tyypin kanssa, en yhtään epäile etteikö vanha kaava toistuisi. 

Ensimmäinen kuva kiteyttää festarilookkini viime vuoden ruissisunnuntailta. Väsynyt, mustelmainen, haavoilla ja ah-niin-onnellinen. Vaikka pahalta näyttikin (ja vähän myös tuntui), niin minkäs teet. Rokatessa roiskuu. Mustelmat parani ja haavat arpeutui. Ja niin tulee tapahtumaan jatkossakin. 

Ensi kesän artistikattauksessa (tähän mennessä julkaistuista) esiintyjistä eniten houkuttelis SMG, J. Karjalainen, Teflon Brothers ja Paperi T, mutta jos jotain ollaan aiemmista vuosista opittu niin se, ettei kovin tarkkaa listaa ja aikataulua kannata tehdä. Ei se kuitenkaan pidä. Todistetusti kuitenkin niin kauan kun molemmilla on hauskaa, seuraa, hömpsypullo tai rahaa ja edes jotain vaatetta päällä, kaikki on hyvin. 

Noi päivät tossa laskurissa sais kyllä liikkua vähän vikkelämpää.