31.12.2015

Vuoden viimeinen


Niih, mitä tähänki nyt vois sanoa? Heippa tämä vuos, tervetuloa uusi. 

Eilen oli vika duunipäivä taas tältä erää, juhlistin alkavaa viikon mittaista lomaa juomalla ärräkahvia sängyssä. Kahvinkeitinhän tosiaan päätti jäädä eläkkeelle joulusta alkaen ja koska kärsin ahtaanpaikankammosta, joka myös laukaisee satunnaisia paniikkikohtauksia ihmismassojen keskellä, en ole saanut aikaan ostaa uutta. Onneksi lähin ärrä löytyy noin minuutin matkan päästä ja onneksi opiskelijakortilla saa opiskelijahintaisen kahvin. Kofeiiniriippuvuus olkoon sellainen, jonka itselleni vielä sallin, nyt kun lopetin röökinpolton. Taas kerran. 

Välillä vaan pitää aloittaa jotain, jotta sen voi lopettaa. Luopua jostain, jotta voi saada jotain muuta tilalle. Lähteä pois, jotta voi tulla takaisin. Ja muuta tosi filosofista. 

Saattaa jäädä tänään juhlinnat välistä. Eilen maisteltiin kaverin kanssa oluita (ja vähän viiniäkin. Ja skumppaa) ja ilta venähti niin myöhään, ettei mua enää päästetty lähtemään kotiin. Maistelu oli sen verran rankkaa, että tänään oon lähinnä kerännyt energiaa sängynpohjalta. Katsotaan miten ilta etenee. 

Vaikka vuosi nyt on ollut mitä ollut ja aika helkkarin rankkoja juttuja koettu, niin kyllä tästä aika paljon hyvääkin on jäänyt käteen. Kuten koulu ja sen mukanaan tuomat ihmiset sekä varsinkin yksi ihminen, jollaista en olis uskonut löytäväni. Sellanen, jonka kanssa ollaan niin samalla levelillä, että koulukaverit on nimennyt meidät Anneksi ja Elluksi. Sellainen, jonka kanssa voi istua after workeilla kirjoittamassa munaraporttia ja joka jaksaa puolet illasta kuunnella Hätä-Miikkaa. Ja sellainen, joka on ihan messissä kun kysyy otetaanko vielä yhet ja sä vastaat että joo jos mä maksan nää niin maksa sä seuraavat. (Tajusin tän just kuulostavan siltä ettei me tehdä muuta ku maistella niitä oluita, mutta kyllä me tehdään. Ollaan esim katsottu sipulivideota.) 

Nyt yritän vähän skarpata ja saada itteäni liikkeelle johonkin suuntaan. Tähän on ihan hyvä lopettaa, tää postaus ja tää vuosi. Ei muuta ku etiäpäin. 

29.12.2015

7.43

Kun tarpeeksi monta päivää oli päässä pyörinyt #firstworldproblems eli #tuccakriisi eli #värjätäkkövaieikövärjätä päätin tarttua niin sanotusti poroa sarvista. Eli tänään ennen treenejä marssin Sokos Emotioniin ja pitkällisen, noin kolmen minuutin, harkinnan jälkeen nappasin kivan näköisen paketin handuun ja marssin kassalle. (On tullut marssittua juu.) Okei ehkä vähän liioittelin ton valintatilanteen suhteen, kyllä siinä hyllyn äärellä jonkinmoinen visio muodostui. Halusin jotain vaaleanruskeaa ja vähän kupariin taittavaa. Tai oikeastaan halusin saman väriset hiukset millaiset mulla oli 16-vuotiaana ja millaiset olen halunnut siitä saakka, kun sen värin valmistus lopetettiin. Olin silloin 17-vuotias ja se oli raskasta aikaa. Muistaakseni se väri oli ehkä yhden asteen vaaleampi, mutta muuten aika samansävyinen, joten päätin kokeilla onneani. 


Sävy on 7.43 ja nimi vaalea kuparikulta tai jotain sinne päin. Jos jotakuta nyt kiinnostaa. 

Koska edellisestä värjäyksestä on se rapiat kolme vuotta, eniten tossa operaatiossa huoletti miten tasaisesti ajattelin värin saada levitettyä. (Rehellisyyden nimissä en ole tähän mennessä kurkannut tuonne takaraivolle,että miltä siellä näyttää, mutta ainakin päältä ja sivuilta tasaista on juu.) Lisäksi vessaani ei varsinaisesti ole neliöillä pilattu, eli ammoniakkihuurut oli aika vaikuttavat. Kaikesta kuitenkin selvittiin, vaikka pesun jälkeen lopputulos näyttikin huolestuttavan tummalta. 

Lähtötilannehan oli seuraava:


Tyvi puskee omaa väriä, latvoissa blondijäämät vuodelta dinosaurus ja raitoja lisätty keskimäärin kerran kesässä. Kuvanottohetkellä luonnonvalo oli muisto vaan, mutta yritin asetella vastakorkatun kirkasvalolamppuni otolliseen asemaan. (Helpommin sanottu kuin tehty, lamppu kun on toistaiseksi vielä irti jalastaan. Kiitos kadonnut työkalupakkini.) 

Värjäyksen ja kuivauksen (ja noin tsiljoonan kauhuskenaarion) jälkeen lopputulos oli seuraava: 


Voin kuulkaas kertoa, että kun on yli kolme vuotta kantanut suht samannäköistä takkukasaa päässään, tuntuu tää muutos aika hurjalta. Vaikkei se varsinaisesti sitä olekaan. Mutta oon kyllä tyytyväinen, vaikka ite sanonkin, ja aika kieltämättä tuli vähän sellaset Mantu 16v -vibat, kun peiliin ekaa kertaa vilkas. Enää puuttuis otsatukka ja huulilävistys niin en varmaan näyttäis vanhentuneen päivääkään, hah. Ja nyt alkoi oikeesti taas houkuttaa se otsis... Ei ei ei!!!

Sellattii. Nyt hei kaikki tätä lukevat, elämäänsä kyllästyneet ystäväni, kommentoikaas! Hot or not? 16v vai 23v? Otsis, uhka vai mahdollisuus? 

Tui tui

27.12.2015

Do you wanna build a snowman?


Kummityttö, 3v, on aivan hillitön Frozen-fani. Niinkuin taitaa itseasiassa olla about 98% maailman lapsista tällä hetkellä. Osallistuvana kummina olen tietty saanut oman osani tästä hullutuksesta, siitä huolimatta etten leffaa kokonaisuudesaa ole nähnyt kertaakaan. Leffan alku sen sijaan, sitä on katsottu sitten lopunkin edestä. Tiedän, että on prinsessat Elsa ja Anna ja että Elsa on niin sanotusti aika jäätävä muija ja että sillä Annalla on joku sata miestä yhden leffan aikana. Lisäksi on lumiukko, joka haaveilee kesästä sekä poro nimeltä Sven. Siis poro, ei missään tapauksessa hirvi. Näin ainakin kummityttö tiukasti korjaa, jos väärän eläimen satun lipsauttamaan. Ainiin, ja tietenkin ne Annan miehet, joista toinen on total asshole ja toinen vittuilee, mutta on pohjimmiltaan ihan kiva. (Tai näin luulen, enhän -kuten sanottu- ole leffaa loppuun asti vielä nähnyt.) 

Juu, tän Frozen-aloituksen piti olla looginen aasinsilta eilen sataneeseen lumipeitteeseen, mutta tyylilleni uskollisena eksyin aiheesta. Se, miten se Frozen ylinpäätään liittyi mihinkään, on leffan alussa (jonka olen siis nähnyt ihan tosi monta kertaa) laulettava laulu Do you wanna build a snowman?, joka on soinut päässä aamusta asti. Siis siitä asti kun astuin ovesta ulos, kello 6:21, ja huomasin että perskules, täällähän on lunta. Ei kuitenkaan ehkä tarpeeksi lumiukon rakentamiseen ja sitä paitsi ottaisin muutenkin mieluummin poron. Siis poron, ei hirven. Piste. 

Mutta se lumi, se oli ihan kiva juttu kuitenkin. Vaikkei riittänytkään lumiukkoihin. Kummasti vaan se pikkuhiljaa lisääntyvä valo ja edes pari vesisateetonta päivää piristää. Vaikka yöunet sohvalla jättikoiran kanssa meni vähän niin ja näin, yllättävän zen-tilassa oon ollut koko päivän. Selvisin jopa treenaamaan ekaa kertaa niin moneen viikkoon, ettei edes kehtaa ääneen sanoa. Ja voin kertoa, että siltä nyt myös tuntuu. Onneksi ainoa suunta, tässäkin tapauksessa, on ylöspäin. Ehkä muutaman viikon päästä jo helpottaa. 

(Tää taisi just päästä blogihistoriani top 5 omituisimpiin postauksiin.) 

This time hoping for the better


Nyt olis tiedossa loistavat kertoimet vedonlyönnissä, aiheesta miten hyvät unet saan ensi yönä! Tänään heräsin yhdentoista maissa, vain nukahtaakseni uudestaan parin tunnin sisään. Matkan kotikotiin otin hapensaannin kannalta ja kävelin. Söin, pelasin pari erää SkipBoa ja join liian monta kuppia kahvia liian myöhään. Teki mieli tulla postaamaan, vaikkei mitään varsinaista asiaa olekaan. Täytyy yrittää nauttia tästä blogi-innostuksesta (ja bloggaamiseen irtoavasta ajasta) niin kauan kuin sitä kestää.

Tajusinpa tänään jättäväni vähän liian usein vähän liian monet asiat puolitiehen. Ennen joulua olin suunnitellut pistäväni kouluhommat pakettiin ja siivoavani koko kämpän perusteellisesti. Vaan kuinkas sitten kävikään? Kouluhommista sain tehtyä about puolet (puolustuksena tosin mainittakoot, että ihan kaikki ei ole itsestä kiinni) ja siivoaminenkin meni vähän niin ja näin. Oon tosin huomannut saman ennenkin, aloitan kymmenen asiaa ja saan valmiiksi yhden. En tiedä auttaisiko jos tosiaan keskittyisi siihen yhteen asiaan kerrallaan, niiden kymmenen sijaan, vai pitäisikö vaan suunnitella paremmin? Taidan vaan olla enemmän go with the flow -tyyppiä, en osaa (enkä halua) suunnitella ja aikatauluttaa liikoja. Tästä kertoo siivouksen yhteydessä löytyneet valokuvakehykset, jotka on nyt reilun vuoden odottaneet maalaamista... Ehkä ensi vuoden aikana?

Ensi vuodesta tuli mieleen uusi vuosi ja kaikki katteettomat lupaukset, joita pitäisi ilmeisesti tehdä. Voisihan sitä vaikka luvata alkaa positiivisemmaksi ihmiseksi, eikä laihduttaminenkaan varmaan pahaa tekis, mutta ehkä jätän suosiolla lupaamatta mitään. Taas kerran. Tämän vuoden jälkeen ei ole edes kovin korkeat odotukset ensi vuodelle, ainoa suuntahan tunnetusti on ylöspäin. Tai etiäpäin. Seuraavan vuoden tosin voisin aloittaa jossain muualla kuin Karhuministerissä...

Nyt viimeistään on meikämantun osalta joulu ja sen mukanaan tuomat lomat taputeltu. Huomenna paluu duuniin vielä kolmen päivän ajaksi, sitten saa taas hetken aikaa höllätä ennen koulun alkua. Vapaapäivät on käytetty juuri niinkuin suunnittelinkin ja just saatiin viimeinen osa LOTRia loppuun. Vuoden päästä uusiksi. (Tosin just isille sanoin, että ei tunnu edellisestä katselukerrasta olevan vuotta aikaa. Kuvastaa hyvin miten nopeaan on 365 päivää kulunut...) Nyt alan ottaa selvää miten kauan kestää nukahtaminen, sohvalle seuraksi kömpi myös yksi koirakaveri. Tässä on hyvä. 

25.12.2015

deep thoughts


Joulu on ohi, ainakin omalta osaltani. Yksi päivä vuodessa riittää, kiitos ja näkemiin. 

Vapaapäivän oon käyttänyt just niinkuin vapaapäivät omasta mielestäni kuuluisi käyttää. Nukuin pitkään. Tulin kotikotiin hengailemaan. Luin kirjaa, tai lähinnä yritin lukea. Vaikeaa oli, koska torkahtelin koko ajan. (Vika ei ollut kirjassa.) Pelattiin muutama erä SkipBoa. Join kahvia aina kun teki mieli, eli paljon. Katsoin salkkareita. Kävin kävelyllä ja saunassa. Alettiin isin kanssa katsoa Kaksi tornia, joka tosin hetkellisesti keskeytyi, kun dvd-soitin irtisanoutui yhteistyöstä. Muistin taas miten ihastunut olenkaan Legolakseen. 

Luen aina netistä quoteja, joita poimin talteen. Sellaisia, jotka kuvastaa mahdollisimman osuvasti sen hetkistä olotilaa. Tänään sitä tehdessä aloin miettiä miksi etsin omaa mieltä kuvaavia tekstejä muiden kirjoittamana, miksen vain kirjoita niitä itse. Jotenkin oon jäänyt jumiin sanojen taakse, kaikki on ikäänkuin jo sanottu. Kulutettua ja käytettyä. Helpompaa lainata muilta, kuin tehdä omaa, kaunistelematonta. Rehellistä. Ehkä sekin tosin auttaa, että nyt kirjoitan ylös edes sen pienen osan. Ja joskus, sitten joskus kun tästä noustaan, palaan asiaan. 

Oon pari päivää haaveillut hiusten värjäämisestä. Vielä ei ole ihan selvillä mistä väristä edes haaveilen, kaipaan vain jotain muutosta. Tosin, kun yli kolmeen vuoteen en väreihin ole koskenut, muutamaa raidoitusta lukuunottamatta, on kynnys siihen värirumbaan lähtemiseen aika suuri. Pitänee etsiä niiden quoteiden lisäksi netistä myös jotain hiusinspistä, ehkä tääkin dilemma ratkeaa ajallaan. #firstworldproblems 

24.12.2015

song that matters





Äiti katso, näytti poika innoissaan 
kuin soihtu loimottaa kuu. 
Saanko mennä meren rantaan katsomaan 
joko joulu saapuu.




Joulu kuin tuuli liukui ulapalta päin
 odotti kalpea maa.
Sataman äänettömyys särkyi yllättäin
 joulu puhui hiljaa. 




Tämä hälinä ja häikäisevät valot 
kadulla kiiruhtajain. 
Kuka unohti ne ajatukset jalot
Minua väsyttää vain. 




Kuunteli poika kuinka joulu sanoillaan
 kasteli unelmiaan.
Uupunein silmin kyynelehti kaipuutaan 
pyhän juhlan rauhaan. 




Kahleista kadun syrjäsilmin vilkaistaan
syntyvään Vapahtajaan. 
Jos aika tähden siirtää lahjavuorten taa
olen tullut turhaan.




Joulu on sairas kertoi poika äidilleen
väsynyt kimallukseen.
 Ja äidin sydän sykki yöhön hiljaiseen
 saman synkän tunteen.

23.12.2015

"Puhu sä välillä, mä en enää jaksa."


Kävipä niin, että eilen kesken joulusiivouksen, kaveri puski sisään mukanaan kassillinen salaattiaineksia ja lempijuomaa. Siivous sai jäädä, pyykinpesu sai jäädä. Keskityttiin oleelliseen, eli saldeiluun ja kuulumisten vaihtamiseen. Talouden kahdesta haarukasta on jäljellä tasan yksi, mutta tein tieteellisen kokeen ja todistin salaatinsyömisen olevan mahdollista myös lusikalla. Muutaman viikon kuulumisten vaihtamiseen olis mennyt helposti kolme päivää. Noin puolen tunnin monologin jälkeen oli pakko todeta, että en vaan jaksa enää puhua. 

En jaksa puhua. En jaksa ajatella. Niin helvetin loppu oon tällä hetkellä. Onneksi tänään, nyt, alkaa muutaman päivän vapaat. Vapaat, kun ei tarvitse puhua ja ei tarvitse ajatella. Saa vain olla. 

Mooses sai joululahjaksi uuden raapimatelineen, kissanmintulla kuorrutetun. Oli ilmeisen mieluisa lahja, ainakin päätellen siitä, että heräilin yöllä tunnin välein kun kuului vaan skriits skriits skiriits. Mietin mitkä mahikset olisi saada Mooseksesta kuva tonttulakki päässä. Luultavasti huonot, enkä välttämättä tarvitse enää enempää taisteluarpia käsiin. Harmi, siitä olis varmasti tullut ihan megasöpö kuva. Ehkä ensi vuonna sitten. 

22.12.2015

CHRISTMAS BUCKET LIST

Oonko muistanut mainita etten ole yhtään jouluihminen? Jos en, niin mainittakoon se sitten nyt. En ole jouluihminen. En siis mitenkään vihaa joulua, mutta en myöskään jaksa hypettää ja hekumoida sitä viikkoja ennen h-hetkeä. Joulu on pakollinen paha, vähän niinkuin arvonlisävero tai vesirokko. Lapsuuden joulut oli ihania ja niistä jäi paljon hyviä muistoja, mutta mitä vanhemmaksi ollaan tultu, sitä epä-jouluisemmaksi on joulunvietto käynyt. Aikaisemmista yli kymmenen hengen jouluaatoista meno on kutistunut muutamaan henkeen, eikä kukaan oikein jaksa hössöttää mistään. Istutaan alas, syödään jotain hyvää (kukaan ei ole jouluruoka-fani), pelataan jotain ja ollaan vaan. Ja niin on hyvä. 




Koska nyt kuitenkin jonkinasteista joulua vietetään, kokosin pienen bucket listin joulusuunnitelmistani. Vahvasti uskon pystyväni toteuttamaan kaiken.

Jouluna aion...

...syödä lohta. Paljon lohta. En välitä laatikoista, rosolleista tai kinkusta, mutta lohi on se juttu. Toiveeni on kuultu (tai siis mama kysyi onko ruokatoiveita jouluksi) ja lohta löytyy. Ou jea. 

...vallata porukoiden sohvannurkan ja linnoittautua sinne, peitto- ja tyynykasan kera. 

...lukea ainakin sata kirjaa. Tai jos realistisia ollaan, niin kaksi tuossa odottelis, eli jos niistä aloitetaan.

...katsoa kaikki Salkkarit, joita en ole ehtinyt moneen viikkoon katsoa. Tai ainakin ne jotka edelleen näkyy katsomossa.

...katsoa kaikki LOTRit, leffa per päivä jouluaatosta alkaen. 

...nukkua silloin kun huvittaa.

...juoda kahvia silloin kun tekee mieli.

...käydä pitkillä kävelyillä (ellei nyt ihan myrskykelit iske). 




Alunperin listalle piti tulla myös joulusiivous, jonka olin alunperin kaavaillut huomiselle ja josta oikeastaan voisi jättää tuon "joulun" pois ja jonka itseasiassa aloitinkin jo tänään ja toivottavasti saan sen tänään myös päätökseen. Tulikohan varmasti tarpeeksi pitkä virke... Hyvin on edennyt tähän asti kun blogia aloin kirjoittaa. Tätäkin tosin edelsi puolituntinen vanhojen päiväkirjojen parissa, mutta mitä niistäkin nyt sanoisi. Kyllä oli raskasta olla viisitoistavuotias ja palavasti rakastunut poikaan, jonka kanssa oli kerran pussaillut pikkupäissään. Silloinhan sitä kaikki hoki, että elämä helpottaa mitä vanhemmaksi tulee. Tekis mieli palata ajassa se melkein yhdeksän vuotta taaksepäin, rutistaa se teiniangsti-mantu syliin ja kertoa, että se ei todellakaan tule helpottamaan. 




Okei vähän eksyin loppuun aiheesta, mutta menkööt. Ja pahoittelut pienestä valheesta muutama postaus takaperin! Kyllähän täältä pororätin lisäksi muitakin joulukoristeita löytyy, siitä kummitytön äiti on pitänyt huolen! Kynttilätelineet DIY (ei siis omista käsistäni. Yllätyittekö?), kissaturvalliset kynttilät varmaan jostain siunatusta paikasta, Mooses HESYltä. Hoh-hoh-hooo. 

20.12.2015

#uuvuttaa




Aikamoista tahdonvoimaa on vaadittu viime aikoina, että pääsee aamulla ylös sängystä. Ennen täyspäiväisten duunien alkua, kun elin kolme viikkoa käytännössä katsoen koko ajan joko koulussa tai töissä, luulin elämän helpottavan kun se koulu putoaa kuvioista pois. Eipä pudonnut eikä helpottanut ja koulun lisäksi kuvioihin tuli ihan kaikkea muutakin. Tällä hetkellä helpottaa ajatus, että jouluaattona on vika deadline (hyvää joulua vaan..) ja ettei ketään kolmen vuoden päästä kiinnosta minkä arvosanan sain ergonomiaesseestä. Tai jos kiinnostaakin printtaan sen esseen, kääräisen rullalle ja tungen... niih. 

Perjantaina vietin pieniä jouluja Suomeen palanneen kaverin kanssa, vedin piparkakku-aurajuustoöverit ja sain kuulla olevani ihan erilainen kuin minkä käsityksen musta kuulemma sai muutama vuosi sitten ilosaarirockissa. Olin tästä niin otettu, että nyt on pakko käyttää tekstin joukossa hymiötä. :-D. Eilen käytiin testaamassa Flamingosta löytyvä Prison island -peli ja en voi suositella kenellekään. Käsittämätöntä shaibaa. 

Jos ikinä elämässä on väsyttänyt oikeasti paljon, niin tänä aamuna. Asiaa ei helpottanut huonosti kulkevat dösat (tosin duuniin saapuminen 25 minuuttia ennen työajan alkua mahdollisti välikuoleman) eikä myöskään tihkusade, joka muistutti ikävästi tunnetta kuin joku suihkisi suihkupullolla naamaan. Päivän aikana onneksi sain kuunnella neljän vuoden takaisia spotify-listojani ja tehdä taas unohdettuja löytöjä sieltä. Ja kyllähän Turtles-mekkoon pukeutuminenkin vähän piristi. Lasken päiviä joululomaan. 

Kolme päivää enää.

19.12.2015

Toinen puolivuosikas


Mun piti kirjoittaa fiiliksiä tämän vuoden toisesta puoliskosta, mutta tiedättekö mitä? Mä olen kurkkuani myöten täynnä tätä vuotta. Kurkkuani myöten täynnä lukua 2015, muistelemista, puhumista, ajattelemista. 

Vuosi 2015 alkoi, kului ja kohta se loppuu. Ja niin on hyvä. 

Ja jos nyt joku mun mennyttä puolivuosikasta haluaa muistella, suosittelen kääntymään vasemmasta sivupalkista löytyvän arkiston puoleen, sieltä niitä löytyy. Niitä muistelmia. 

Mä keskityn nyt tulevaan. 

18.12.2015

No one sleeps when I'm waking up


On olemassa kahdenlaisia herääjiä: kerrasta ylös -herääjät ja torkuttajat. Itse olen torkuttaja ja aika hyvä siinä. Vaikka ite sanonkin.

Torkuttaminen on vain maailman parasta. Keskimääräinen herätysten määrä on jotain siinä kymmenen hälytyksen paikkeilla. Ensimmäiset yhdeksän on sitä varten, että pikkuhiljaa alan havahtua maailmanmenoon tarvitsematta kuitenkaan vielä nousta, kymmenes taas on merkki siitä, että nyt oikeasti viimeistään pitää herätä. En uskalla mennä nukkumaan yhden herätyksen varassa, kuitenkin puoliunessa vain sammuttaisin sen ja jatkaisin unia. Olen siis sataprosenttinen torkuttaja. 

Tänään jouduin kokemaan sen yhden kellon, kerrasta ylös -herätyksen. Ja jumaliste oli kamalaa. Tuskaista. Luonnotonta. Koko päivän vedin niin zombiena, että duunin jälkeiset päikkärit oli melkeimpä hengissä selviytymisen ehto. Ja melko vakuuttunut olen, että jos olisin aamulla saanut torkkuni, ei tätä zombiutta olisi ilmennyt. Olen torkuttaja, nyt ja aina.

Ja kyllä, kirjoitin juuri postauksen torkuttamisesta. Mutta aihe on lähellä syädntä, eli minkäs teet. 

15.12.2015

Älä katso taakse siellä joku niskaan hengittää





ATM: Böle bibliotek. Täällä on nyt vierähtäny sellaset vajaat nelisen tuntia ja vihdoin alkais olla valmis. Note to self: ens kerralla kun tulee tehtäväksi kirjoittaa viidentoista sivun essee (josta kuulin äsken ettei sen oliskaan tarvinnut olla viittätoista sivua), aloita se aikaisemmin kuin vikana iltana. Edes tokavikana tai vielä mielummin vaikka heti, kun se tehtävänanto tulee. Helpottaa elämää kummasti.

Mutta, nyt se luojanvitunkiitos on ohi. Alitin kaikki jo muutenkin alhaiset odotukseni, mutta ihan sama. Kuha on ohi. (Kuvittele tähän joku hauska kuha-kuva.) Nyt voi taas keskittyä elämässä tärkeämpiin asioihin, kuten painua P&S:n kautta kotiin ruokkimaan Mooses, nukkua ensi yönä muutamaa tuntia enempää (tai ainakin yrittää) ja huomenna sosialisoitua ja nähdä kavereita. Puolitoista viikkoa poissa koulusta saa aikaa pelon, että kenties menetän jotain tärkeää. Ei koulun osalta, mutta kaiken oleellisemman. Onneksi whatsapp laulaa ja huomenna voi torstaisen vapaapäivän varjolla ottaa yhet.

En nyt pääse yli tosta esseestä, miten helpottavaa kun se on ohi. Tunnetusti asioiden pitkittäminen ei johda mihinkään muuhun kuin stressiin ja seinien kaatumiseen, miksi silti on niin vaikeaa saada mitään aikaan? Nyt on ainakin sellainen olo, että ympäriltä kuuluu vaan klik klik klik, kun palaset loksahtelee kohdilleen. Ja paras olis pysyäkin siellä kohdillaan, edes hetken. Kerrankin.





14.12.2015

molemmat puolet




Kuinka peittää väsynyt naama kuvissa? Kampaa hiukset silmille! Toimi lauantaina, sen kunniaksi otin parit selfiet, joiden jälkeen suuntasin leffaan nukkumaan. Kyllä, eikä ollut muuten edes eka kerta. Tai toka tai kolmas... Tarpeen tullen onnistun kyllä nukahtamaan missä tahansa, kunhan löytyy edes viisi minuuttia aikaa ja tarpeeksi mukava päänalunen. Leffassa nukkumista nyt yritän vältellä lähinnä leffalippujen aivan törkeän hintatason vuoksi (miksi maksaa viisitoista euroa nukkumisesta kun sen voi tehdä ilmaiseksikin?), mutta ei sekään haitaksi olisi, että leffan jälkeen osaisi kommentoida sitä muutenkin kuin "olihan se ihan hauska". Tietämättä todella hölkäsen pöläystä mitä koko pätkässä on edes tapahtunut.

Tänään avaintenpalautusreissulla jäin suustani kiinni baaritiskille. Koska kotona odotti vain tyhjä word-tiedosto, ja sekin sivuilleen täytettä työturvallisuuden ja ergonomian muotoisena tekstinä, en nähnyt mitään väärää jäädä vähän hengailemaan ja vaihtamaan kuulumisia sangen hemaisevan baarimikon kanssa.

Tuli puheeksi miten kaikissa asioissa on aina kaksi puolta ja miten ärsyttääkään ihmiset, joilla on aina mielipide joka asiaan, asiasta riippumatta. Väistämättä kuitenkin tilanteisiin, mihin liittyy enemmän kuin yksi ihminen, liittyy myös monta näkökantaa. Kerran löysin itseni tilanteesta, jossa kaksi kaveria oli keskenään riidoissa ja molemmat selittivät omaa kantaansa riidan alkuperään. Siinä sitten kuuntelin monttu auki, että miten voikaan tarinat erota toisistaan. Eikä kyse edes ollut siinä, että jompikumpi olisi valehdellut, vaan pelkästään siitä miten erilailla ihmiset tilanteet kokee.

Ja kun näitä näkee ja kuulee koko ajan, erilaisia versioita tapahtuneesta. Ja se on ihan ok. Se, mikä ei ole ok, on ihmiset jotka ei asiaan millään tavalla liity, mutta joilla silti on mielipide miten ne kuviot oikeen menikään. Onhan se aika pirun helppo seistä varman mielipiteensä takana ja toitottaa sitä absoluuttisena totuunena, jos on kuullut asian yhden version, ei yhtään versiota tai pahimmillaan kaikki mahdolliset versiot täysin vääristä lähteistä. Vaikeaa sen sijaan tuntuu olevan kysyä suoraan mikä olikaan homman nimi. Sitä kun ei kuitenkaan koskaan voi kukaan ulkopuolinen tietää.

Täytynee olla aika kiitollinen, että on sattunut saamaan lähipiiriinsä ne ihmiset, joita kiinnostaa kuulla kaikki versiot ennen lopullista tuomiota. Ja varsinkin ne, jotka ei tuomitse mistään, koska itsekin tajuaa ettei kaikkea voi hallita.


Tui tui & peace & love 

Ps. Tämä postaus on kirjoitettu Robinin tahtiin...



...ja sekin on ihan ok

13.12.2015

Those fears we'll blow them all away







Tää viikko on vedetty aika vahvasti kofeiinin voimin. Ensimmäisellä kouluviikolla saatiin tehtäväksi kirjoittaa urasuunnitelmia viiden vuoden päähän. Tehtävää syksyn mittaan tuskailtuani tulin vaan siihen tulokseen, että elämää on mahdotonta suunnitella viideksi vuodeksi eteenpäin. Toisinaan ku ei tiedä edes seuraavasta viikonlopusta. Mutta ehkä se onkin se homman juju, se suunnittelemattomuus. Kun asiat vaan tapahtuu. Vuoden kulkiessa loppua kohti yleensä jää miettimään asioita mitä on tehnyt, ei ole tehnyt ja mitä olisi voinut jättää tekemättä. Pyrin parhaani mukaan välttämään tätä ajattelumallia, uskomaan, että kaikella on ollut tarkoituksensa.

Tänään satoi ensilumi. En tosin tiedä onko se enää maassa, sen verran tiukasti olen ollut hautautuneena maman sohvan uumeniin. Päikkärit teki harvinaisen höpöä, mitä nyt vähän söi tunteja siitä ajasta kun olisi pitänyt kirjoittaa esseetä. Mielelläni joka vuosi vaan ignooraisin koko joulun, mutta kun se kuitenkin väistämättä tulee, olkoot edes valkoinen. Porokuvioinen tiskirätti on lähimpänä joulukoristeita mitä kotoani löytyy ja suurin joulustressin aiheuttajani on joulukalenteri, josta en ole muistanut avata vielä yhtäkään luukkua.

Tässä välissä oon ehtinyt matkata kotikodista omaan kotiin, kun tarpeeksi kauan vihjailtiin että voisin jo häippästä.

Lumikin ehti sulaa loskaksi ja taitaa huomenna olla muisto vaan. Ensi viikolla pitäisi vielä rutistaa kasaan vikat koulujutut, ehkä sitä sitten voisi ansaitusti ottaa vähän rennommin. Joo no, en kyllä ansaitusta tiedä, sen verran riman ali on tullut syksy vedettyä. Tai sitten olen vaan keskittynyt verkostoitumaan. Oli miten oli, kunhan tän vuoden saisi ensin edes jotenkuten kunnialla pakettiin, voisi aloittaa seuraavan. Toivottavasti vähän tasaisemman. 

10.12.2015

Fifty shades





Maailman kuluneimman otsikon siivittämänä viimeaikaisiin säätiloihin. Harmaata on ollut. Harmaata, synkkää ja sateista. Toistaiseksi on mysteeri nähdäänkö valkea joulu vai ei, mutta sama kai se on, kun joulun tienoilla odottaa kokonaiset viisi vapaapäivää. Putkeen! Okei, elättelen vielä toivoa ylitöistä, mutta jos ei irtoa niin ainakin ehdin lukea kaikki nuo sata kirjaa, jotka tuolta ikkunalaudalta mua tapittaa, sen viiden päivän aikana. Ja nukkua! Voi, kun haluaisikin vaan nukkua. 

Tänään aivot tartti sen verran nollausta, että päätin testata mikä on meikkiksen juoksukunto tätä nykyään. Sadesääkin houkutteli Töölönlahdelle, ei ole mitään parempaa kuin juosta pienessä tihkusateessa, keskellä harmautta. Ihan sama vaikka Töölönlahti tulvi. Juoksukuntokin yllätti positiivisesti, ehkä se tästä taas lähtis.

Kaiken järjen mukaan tähän aikaan pitäisi jo olla nukkumassa, mutta minkäs teet kun vielä yks jakso Prison Breakia venähti kolmeen ja kun olen kouluhommien kanssa perseillyt ihan tarpeeksi jo muidenkin edestä. Oli pakko tulla koneelle kirjoittamaan ja palauttamaan yksi joku mikälie. Samalla iskulla saatoin sitten paikata tätä (vaihteeksi) viikon mittaista blogittomuutta ja ilmoittaa itsestäni.

Tai puhua säästä. Whatever.


3.12.2015

Throwback Thursday - #LOB


Risteilyt on nyt risteilty, ainakin tältä syksyltä. LOB. Aikamoista. Teemana oli yökkärit ja tyylilleni uskollisena kävin rekvisiitan ostamassa tuntia ennen satamaan lähtöä. Hyvin löytyi kaikki tarpeellinen ja ehdittiin vielä ottaa yhet bissetkin. Yökkäri löytyi Cubukselta ja olipa muutama muukin löytänyt saman. Ei  haitannut, tilanteen kun pelasti H&M:n lastenosastolta löytyneet yksisarvistossut. Tossut oli kokoa 33, mutta aika ylimitoitetut kerta ne meni ihan heittämällä jalkaan. Ne takasi myös paikan pukukisan finaaliin (ne ja yksi suoritettu rasti, vaikka en rastikierrokselle osallistunutkaan), mutta jäi sitten menemättä. 

Rauhallisemmin risteily silti meni kuin edeltäjänsä, tällä kertaa sentään nukuin omassa hytissäni. Ainakin välillä. Toisinaan meno oli sitä luokkaa, että mietti mitenhän sitä kehtaa naamaansa enää koulussa näyttää. Toisinaan muut mietti missä meikä ja naamani oli koko risteilyn seilannut, kun kumpaakaan ei kuulemma pahemmin näkynyt. Tähän en valitettavasti osaa vastata, mutta muistan leikkineeni James Bondia. 

Seuraava risteily osuukin synttäreitteni tienoille, johon nyt onneksi on vielä parisen kuukautta aikaa. Onneksi ihan vaan maksan ja muiden sisäelinteni hyvinvointia ajatellen. Ja vähän myös siksi, että jonain heikkona hetkenä menin lupaamaan opettelevani punkun juomista kunhan täytän 24. Ja ei kyllä hotsittais, ei sitten yhtään.