Vaik oon valveil en nää mitään

Yli puoli tuntia suihkussa istuessa tuli mieleen kaikenlaisia ajatuksia. Ei mitään sellaista, mikä ratkaisisi tämänhetkiset ongelmat tai edesauttaisi mitään. Mutta kaikkia muita ajatuksia, kuten mikä tässä päivässä on ärsyttänyt tai etten ole vielä kokeillut millaisia kuvia MacBookini kameralla saa. Näköjään huonoja. 

Kuvien ottamisen jälkeen oli suunnitelmana tulla tänne itkemään kaikkea kurjaa, mitä maailmassa on. Itkeä tätä väsymystä, joka jo itsessään pistää pillittämään kaikesta. Kuten eilisen leffan loppua -  kalojen kohtaloa ja sitä kun koko ajan joku jää yksin eikä tiedä kenen puolella sympatiat pitäisi olla. Vähän myös itkeä tätä kylmyyttä, kun ei huvita poistua tuon peiton alta ollenkaan. Kun pukee ulos päälleen pitkähihaisen, villapaidan ja toppatakin -  ja silti paleltaa. Itkeä kun ei muista missä Gasellien biisissä sanottiin jotenkin tosi hyvin ja ei kun muista mitä se tosi hyvin sanottu edes oli - muistaa vaan, että oli hyvin sanottu. Itkeä, kun on mennyt tuhlaamaan kolmekymppiä paskoihin nappikuulokkeisiin, jotka ei pysy korvissa ja joiden ainoa hyvä puoli on mintunvihreä väri. Itkeä kun jalka on kolmatta viikkoa paskana ja tänään alkoi kenkäkin vielä hangata. Itkeä kun on niin saatanan hukassa eikä tiedä yhtään mitä haluaa, kun kaikki on niin vaikeaa. Itkeä kun ei ikinä ehdi treenaamaan. Itkeä kun tunnit loppuu vuorokaudesta, eikä energiat tunnu riitävän edes puoleen siitä mitä pitäisi tehdä. Itkeä sitä ettei tänään saanutkaan pannaria koulussa. Itkeä kolmea postausta, jotka odottaa keskeneräisinä luonnoksissa ja joita en tunnu saavan valmiiksi millään. Itkeä koko elämää ja maailman kaikkeutta, kun mikään ei tunnu ikinä menevän niinkuin haluaisi.

Niin, se oli se suunnitelma. Mutta, koska joku joskus sanoi ettei kannata kirjoittaa kovin masentavaa blogia, päätin sittenkin kirjoittaa viisi asiaa, jotka tänään teki iloiseksi.

1/ Olin yksin töissä ja sain huudattaa Gaselleja niin lujaa kuin lähtee, ilman että kukaan huokaili vieressä, toivoen minun vaihtavan Iskelmä nostalgia -taajuudelle. 

2/ Juna, josta olisin muuten myöhästynyt, oli siunatut kolme minuuttia myöhässä.

3/ Muistan nauraneeni. En muista missä, saatika mille, mutta aivan varmasti nauroin.

4/ Työkaveri, joka vihaa minua, moikkasi oma-aloitteisesti. (Niin hämmentävää kuin se onkin, tämä teki iloiseksi.)

5/ Kotona odotti eiliseltä jääneitä aineksia vielä pariin tortillaan. 

Mitä näitä ny on

Tän viikon menot ja meiningit on näyttänyt aika lailla tältä...

... Sunnuntaina sunnaroin pitkästä aikaa kaverin kanssa. Vuosi pari taaksepäin sunnarit oli vakiokamaa ja vakiona oli nachovuoka sekä salkkarit. Tällä kertaa nachot vaihtui parsakeittoon, mutta oli ihan superhyvää keittoa. 

... Tältä näytin jonain päivänä. En muista mikä päivä, mutta aika samalta taidan näyttää päivästä toiseen. Välillä vaan väsyneemmältä kuin toisena. 

... Tais olla tiistai, kun taivas näytti näin kivalle koululta lähtiessäni. Vaikka koulupäivät on pidentyneet alkusyksyyn verrattuna aika hirmusti, ei haitannut tolla hetkellä. Ilman noin pitkää päivää olisi toikin varmaan jäänyt näkemättä.

... Keskiviikkona aloitin duunit ja voi kun olikin kivaa mennä takaisin! Vaikka koulupäivän jälkeen töihin raahautuminen varmasti jossain vaiheessa alkaa rasittaa, en valita yhtään. Kivaa vaihtelua saada tehdä tuttua hommaa ja vetää aivojen asetukset nollille.

... Torstaina approilin ja haalarimerkkikokoelma kasvoi taas muutamalla uudella. Tarkkaan sanoen neljällä merkillä. Näistä meinasin eka ostaa vaan toisen, mutta jannuilla oli myyntipuhe valmiina ja päädyin ostamaan molemmat. Kun ovat ikäänkuin samaa sarjaa. 

... Perjantaina oli niinsanotusti mieluista opiskelua, kun päästiin olutkouluun! Vaikka kalenteriin olinkin merkannut tälle päivälle "aamukännit 9-12", oli toi oikeasti mielenkiintoinen aamu. Innostuttiin jopa sen verran, että kelattiin pienellä porukalla joku ilta ostaa muutamat hifistelybisset ja maistella niitä. Harrastus se tämäkin.

... Olutkoulusta jatkoin matkaa töihin, jossa odotti hämmentävä yllätys. Ihan mukava kylläkin, ei siinä. Ja minähän imin. 

13

Rästipinon jatkaessa kasvuaan on ollut pakko keksiä entistä luovempia ratkaisuja sen kimppuun käymisen välttelemiseksi. Yksi tällainen oli yölliset valokuvaussessiot, joita aloin toteuttaa pitkän päivän jälkeen kotiuduttuani. Harmi vaan, että muuten niin hyvän päivän päätteeksi iski se mikä lienee yleistä, kun on perjantai ja 13. päivä: epäonni. Tai jos ei suoranaisesti epäonni, niin ainakin vastoinkäymiset. Minä vs. Maailma. (Tässä tapauksessa maailma=teknologia.) Siellä ne kuvat kuitenkin on, takuuvarmassa jemmassa. Koneen kätköissä. Ja mun puolesta pysykööt siellä kunnes onni taas kääntyy ja saan suoritettua How to use my MacBook -kakkoskurssin. (IT-tukihenkilö, tiedän että luet tätä. Vink vink niinku...) Puhelinlaatuinen kuva Mooseksesta saakoot kelvata & let's call it a night. 

Kaiken kaikkiaan tänään oli aika hyvä päivä, noin niinkuin epäonnenpäiväksi. Viime viikot piinanneeseen väsymykseen kävin etsimässä apua apteekin vitamiinihyllyn ääreltä ja tällä hetkellä tossa tiskipöydällä mua tapittaa jos jonkinlaista purkkia ja pilleriä. Ihan tosi kovasti toivon niiden auttavan, en meinaan oo yhtään varma paljon mun sisäelimet enää pystyy kofeiinia käsittelemään. (Lisäks bulgarian jäljiltä munuaiseni taitaa edelleen olla jossain tuolla olkapään tienoilla. Ajattelin niiden syksyn kuluessa palaavan omalle paikalleen. Olin väärässä.) Vitamiinien kanssa kassalla meni hetkellisesti pasmat sekaisin, kun näin sen loppusumman. Sitten aloin kelata tätä kieroutunutta maailmaani, kun jostain omaa hyvinvointia (toivottavasti) edistävästä ostoksesta tulee morkkis, mutta saman summan kuluttaminen approilla onkin sitten ihan jees. Logiikkaa? Ei ole. 

Mentiin frendin kanssa vetämään sushiöverit. Tai ehkä wasabiöverit olis oikeampi ilmaus. Tosi sosiaalista puuhaa toi syöminen, molemmat lappas vuorotellen suuhun sellasella wasabikuorrutteella höystetyt kalariisipalat, että meni ihan itkuksi koko homma, taas vaihteeksi. Maailman paras fiilis ja tähän sydänsilmäemoji. Muisteltiin menneitä, niinkuin meillä on tapana ja puoli tuntia jauhettuani aiheesta, kuinka säälittävä oon, tajusin että oonkin muuten harvinaisen täyspäinen. On meinaan olemassa jotain ihan tosi paljon säälittävämpää kuin säälittävä nainen. Nimittäin säälittävä mies.

Nyt alkaa hei silmät painamaan sen verran, että siirryn suosiolla nukkumaan. Huomenna olis edessä yksi Tallinnan matka työkavereiden kanssa. Saatan ottaa muutaman, johan tässä on puoltoista viikkoa himmailtukin. Pus&kram. 

Asfaltti-ihottumaa

Tajusin justiinsa äsken, että mä en paljoa ajattele. Tai oikeastaan ajattelen varmaan liikaa, niin paljon että on vaikeaa keskittyä vain yhteen ajatukseen kerrallaan. Tää herätys koitti, kun tajusin kuunnelleeni sen hetken pakko kuunnella -biisin kolme kertaa. Kolme kertaa, koska joka kerta unohdin kuunnella sitä. Oli kai liian kiire tuijotella seinää.

Joskus taas tulee tarve nollata koko pää. Siihen hyvä keino on kummitytön leikittäminen. Eikä edes hävetä olla samalla aaltopituudella kolmevuotiaan kanssa. Eilen rakennettiin maailman hienoin prinsessalinna. Sieltä löytyi niin keittiö, kanala kuin tyrmäkin. Ilmeisesti kasvatus on mennyt kohilleen, ainakin sukupuoliroolien suhteen, kun isi lukittiin keittiöön kokkaamaan ja prinsessa teljettiin tyrmään. Leikki huipentui siihen, kun rosvo ajoi poliisiautolla takaa koulubussia. 

Tänään oon juonut niin paljon kahvia, että on ihme ellei vatsahaava jo kolkuttele ovella. Sluibasin iltapäivän tunnilta puoli tuntia etuajassa pois ja juoksin treeneihin. Treenien jälkeen ruokakaupassa pari hyväntahtoista humalaista herrasmiestä tiedusteli hyvässä hengessä minkähän lajin treeneistä olen tulossa, kun on niin punaiset posket. Kun vastasin, että nyrkkeilystä, sain kuulla tän klassisista klassisimman "hohhoo, älä sitten meitä ala hakkaa" -heiton. Koska joka soluni siinä vaiheessa huusi vain kuumaa suihkua, totesin tuon olevan juurikin se syy, miksi käyn sitä säkkiä hakkaamassa. Ettei tarttis hakata tuntemattomia kassajonossa. 

Kerrottakoon tähän lopetuskappaleeseen vielä pari mietettä, jotka kylläkin riitelee aika pahasti tuon ekan kappaleen en paljoa ajattele -väittämän kanssa. Tänään tuli hyviä uutisia duunirintamalta ja siitäkin huolimatta, että vapaa-aika puolittuu entisestään (ja todennäköisesti rästitehtäväpino jatkaa kasvuaan), saatoin tanssia muutamat voitontanssiaskeleet. Ja vaikka väsymys on sitä luokkaa, että oon pilkkinyt tässä seiskasta asti, on ekaa kertaa viikkoon semi positiiviset fiilikset päivän päätteeksi. Diagnosoin hetki sitten itelleni Kaljaasin jälkeisen masennuksen (vrt. Ruissin jälkeinen masennus), mutta ehkä se olikin vain laskuhumala. Nyt on ainakin ihan hyvät fiilikset. Tänään katsoin myös miten halvalla lentäis saksaan, sekä mietin minne ihmeeseen on kadonnut Samuli Putro!? 

Ps. Älkää te tuijotelko seinää, vaan kuunnelkaa. Ja rakastukaa.

silmänräpäys ennen elämää

Tänään instaa päivittäessä sattumalta huomasin kuvia sinne kertyneen jo 1035 kappaletta. Sen kunniaksi sain idean koota yhteen omasta mielestäni parhaat kuvani, siitäkin huolimatta ettei 1035 ole mikään yleisesti juhlahumua aiheuttava luku. Kuvat on väliltä 5/13-10/15 ja selvyyden vuoksi kategorisoin ne joten kuten. Alunperin olin valitsemassa kymmentä lempparikuvaa, mutta lähti "vähän" lapasesta. Siinä kun kuvavirtaa selas melkein kahden ja puolen vuoden taakse, alkoi valinnan vaikeus olla suurehko. Näiden kuvien valikoitumisen taustalla tosin saattaa olla myös tunnesyyt, ei niinkään se, että kuvat oikeasti olisi erityisen hienoja. Mutta voi mitä muistoja tulikaan mieleen! Esimerkiksi ekan kollaasin ekan kuvan nappasin 2013 kesällä pilkun jälkeen, matkalla jatkoille. 

MAISEMAT

MAISEMAT + MINÄ

SELFIET

MOOSES

RANDOM

Ps. Väkersin tätä vaihteeksi silmät ristissä puhelimella varmaan parin tunnin verran, eli jos löytyy tuplakuvia niin ignoorataan ne, jooko?

tunnetiloja

Perjantaina maailma näytti aika synkältä. Koulun jälkeen ensimmäinen ajatus oli hautautua peiton alle ja olla poistumatta sieltä enää ikinä. Velvollisuudet päätin suosiolla lykätä myöhemmäksi ja painuin mummin luokse kahvittelemaan ja purkamaan sydäntä äidille. Siellä, kippuralla nojatuolissa, kahvikuppi kädessä, siellä oli hyvä olla. Enpä muuten mitään sinä iltana toivonut niin paljon, kun että olis kotona ollut joku joka olis paijannut mut uneen. (Kaveri lupas ostaa joululahjaksi poikaystävätyynyn!!!)

Perjantai-lauantai -välisen yön näin painajaisia. Tai oikeastaan vain yhtä painajaista, aamuun asti. Edellisen päivän murheet painoi edelleen päälle, mutta kummasti helpotti kun pääsi kouluun tiskaamaan ja siinä sivussa avautumaan frendille ja vihaamaan maailmankaikkeutta. Tiskivuorosta selvittyä vaihtoehdot oli lähteä toisen frendin kanssa kävelylle tai toisten frendien kanssa vetämään pää täyteen. Ja uskokaa tai älkää, valitsin sen ensimmäisen. Viisaus karttuu iän myötä. Sen verran poikki olin, että eilen uni tuli jo seitsemältä. Loppui tosin siinä yhden aikaan yöllä, whatsappiin alkoi sadella huolestuneita "onks sul kaikki hyvin!?" -viestejä. Näköjään osataan jo huolestua jos en ole bailaamassa...

Tänään vietiin isänpäivän kunniaksi isi lätkämatsiin. Päivä oli hyvä, matsi ei. Mähän en todellakaan lätkästä mitään ymmärrä, minkä takia onkin niin huolestuttavaa, että jopa mulle oli sen pelin katsominen teki pahaa. Oi voi.

Muuten oon vaan hengaillut, juonut kahvia, rapsutellut Moosesta, ottanut vähän selfieitä, sekä näköjään kuvannut aika paljon jalkojani. Sain myös Potterin viimeisteltyä ja nyt mietin pitäsikö suoraan jatkaa vaan seuraavaan osaan, hmm. Viikonlopun dilemma oli eteisestä palanut kattolamppu ja nyt olis hyvä vedonlyöntikohde koska saan vaihdettua siihen uuden. Todennäköisesti pisintä aikaa veikkaava voittaa.

Piti tänään illalla saada vielä rästihommat tehtyä, mutta ai piru kun nukuttais... Ehkä ne ehtii myöhemminkin, eh? Eikä ole vielä kuin ees viikon myöhässä. 

P.S. Enpä muuten postannut eilen, se siitä haasteesta. Buhahhaha.

vaatekaappipostaus

Postaus per päivä, day 2. Koska tänään on ollut kaikki ajatukset, olotila ja muutenkin elämä aika pakkasen puolella, turvauduin taas googleen. Hakusana postausideoita jostain syystä heittää aina Demiin tai keskustelupalstoille, noin niinkuin yleistäen, ja siellä tuntuu nää hommat elävän ihan omaa elämäänsä. Top5 postausideat taitaa olla videopostaus, kaveripostaus, huonepostaus, kysymyspostaus ja vaatekaappipostaus. 

Videopostauksiin en lähde. Kaveripostauksen ideaa en ihan ymmärrä, kun tätä nyt kaiketi lukee vain ne mun kaverit. Huonepostauksen voisin joskus toteuttaakin, vaikka painotankin yksiöni olevan asunto, ei huone. Sanokaa mitä sanotte. Kysymyspostaus lienee turha, koska kerron kaiken kysymättäkin, halusitte tai ette. Jäljelle jäi siis vaatekaappipostaus. Koska postauksen ideaa ei sen tarkemmin avattu, en tiedä oliko tässä ajatuksena esitellä vaatekaapin ulkomuoto vaiko sen sisältö, eli kaikki vaatteet. Menin sieltä mistä aita on keskikorkeudella, eli kompromissina esittelen nyt vaatekaappini (vai pitäiskö sanoa vaatesäilytysjärjestelmäni) ulkomuodon, sekä päällisin puolin sisältä. Edes mulla ei ole niin tylsää, että lähtisin kuvaamaan jokaisen vaatteeni....

"Vaatekaappini" on todellakin siis Ikean basiceista basicein Malm-lipasto. Asuntoni (ei huoneeni) säilytystilat on rajoittuneet yhteen siivouskomeroon, joten näppäränä likkana oon oppinut soveltamaan. Ennen tuossa tilalla oli kaksi vaaterekkiä ja sekin oli toimiva ratkaisu aikana ennen Mooses. Herran karvapallot oli kuitenkin sen verran tarttuvaa sorttia, että oli pakko kehittää plan B. Ikeasta sen roudasin ja ihan itse vierestä katsoin kun sitä koottiin!

Aikalailla 360 päivää vuodessa lipaston päällinen näyttää juurikin tuolta. Siihen on vain niin näppärä laskea käsistään kaikki tavarat, joita ei juuri sillä hetkellä tarvitse. Tällä hetkellä päältä löytyy esim. kynsilakkoja, taulukehyksiä, kynttilä, purkillinen kolikoita, teippirulla, vaarini elämänkerta, kouluvihkoja, sekä mystinen rasiallinen Mynthoneja. Mystinen siksi, että en tiedä kenen se on tai mistä se on ilmestynyt... (Jos joku tunnistaa omakseen luovutan sen tuntomerkkejä vastaan.)

Ylimmistä laatikoista löytyy vasemmalta t-paidat ja muut lyhythihaiset, oikealta alusvaatteet. T-paitalaatikosta en viittinyt ottaa kuvaa, koska siinä näkyi pelkkää mustaa ja sen, joka miettii miksi en ottanut kuvaa pikkupöksyistäni, poistan facebookin kaverilistalta. 

Paitalaatikko sisältöineen näyttää tältä, eli poikkeuksellisen siistiltä. Eikä ole edes lavastettu kuva. Yleensä koko lipaston sisältö on kategoriaa pommi, mutta viime viikolla joku hulluus iski ja järjestelin koko paskan. Katsotaan kauan tätä kestää....

Mekkolaatikkoon on eksynyt myös pari villapaitaa, mutta niiden on ihan hyvä olla siellä. Mekot oon viikannut pinoihin tyylillä pitsi, sifonki, arki, vaikka tosiassa käytän kaikkia kaikkialla. 

Tän nimeksi sopisi myös sekalaatikko. Housuja omistan tällä hetkellä ehkä pari kappaletta, hameita muutaman, shortseja varmaan eniten (tosi tarpeellisia Suomessa...). Treenivaatteet tungin tänne ihan vaan koska ne ei muualle sopinut. Sekalaatikosta pilkistää myös duunifleece...

Pyyhe- ja lakanalaatikkoa en myöskään kuvannut, koska se ammotti tyhjyyttään. Kaikki (molemmat) lakanat ja pyyhkeet on tällä hetkellä joko käytössä tai pesussa.

Koska omistan liikaa vaatteita ja liian vähän säilytystilaa, on ollut pakko soveltaa. Eli kaikki, mikä ei lipastoon mahtunut, pääsi keittiöön. Kyllä, keittiöön. Astioita omistan niin vähän, että kerran kaverit joutui syömään kebabia lusikalla. Keittiö tilat pääsi kuitenkin hyötykäyttöön, nimittäin....

Sukat ja sukkikset, joita molempia omistan luvattomat määrät, pääsi keittiö vetolaatikoihin. En tiedä mitä noissa oikeasti kuuluisi säilyttää, kattiloita? Jääkaapissa en sentään vaatteita säilytä (lähinnä koska siellä on aina jotain pilaantunutta ja se haisee), mutta merkitsin sen nyt kuitenkin tohon. Ehkä antamaan perspektiiviä.

Sukkalaatikkohan kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttää tältä. Siellä asustaa niin parilliset, parittomat kuin eriparisetkin sukkani. Vihaan muuten melkein eniten maailmassa sitä kun puhtaat sukat loppuu, joten tätä ennaltaehkäisten olen hamstrannut sukkia luvattomat määrät. 

Sukkislaatikko näyttää yhtä tylsältä kuin t-paitalaatikkoni olisi näyttänyt, mutta näyttäkööt. Mustia sukkiksia vaikka muille jakaa.

Siinä se sitten oli. Ta-daaa! Rehellisesti voin kertoa, että tää taisi olla blogihistoriani tähän astisesti kummallisin postaus...

ISONA MINUSTA TULEE

Alkuun hei pakollinen kuvavirta ja tottakai se selfie! Tältä näytin tänään, kolmen tunnin yöunien jälkeen. Päivän pakollinen fail oli kun varasin pyykkituvan kolmelle tunnille, kävin nakkaamassa pyykit koneeseen, tulin kotiin ja kelasin otaa vartin päikkärit ja lopulta heräsin kahden ja puolen tunnin päästä. Excellent. 

Syyhän tohon väsyneeseen selfieen löytyy edellisestä postauksesta ja näköjään viime yön pimeinä tunteina menin lupaamaan viikon ajan postausta per päivä. Tapojeni mukaan aloitin tän haasteen tänään kello 23:21 ja voi jumpe kun voi aivot lyödä tyhjää... Onneksi Google on ystävä ja yksinkertaisella hakusanalla postausideoita löytyi niinkin mainio saitti kuin 101 postausideaa. Sieltä silmiin pisti aihe isona minusta tulee ja jostain mielen perukoilta iski muistikuva, että hei! Mähän oon muutes kirjoittanut sellaisen jo kerran. Se teksti syntyi kesällä erään antoisan kahvituokion päätteeksi, kun bestiksen kanssa mietittiin urajuttuja. Tai no, bestis mietti. Minä taisin miettiä jo postausta, jonka illalla kirjoittaisin. Mietin, kirjoitin, mutta tuntemattomasta syystä en julkaissut. Ja nyt, koska oon aika helkkarin väsynyt, julkaisen sen kauan kauan sitten kirjoitetun tekstin koko kammottavuudessaan, sensuroimattomana! Have fun.

Pentuna kun kysyttiin mitä haluan tehdä isona, kerroin musta tulevan kampaaja tai kirjastonhoitaja. Ne taisi silloin olla aika lailla ainoat ammatit mitä tiesin. Ala-asteella halusin hirveästi opettajaksi, johtuen ehkä silloisesta luokanopettajasta, joka oli paras mitä toivoa voi. Yläasteella päätin jatkaa lukioon, mutta yhteishaun vikaa sijaa piti myös maalariamis, lähinnä pakollisena kapinana. Olisihan aika epätodennäiköistä, etten yhteenkään lukiovaihtoehdoistani pääsisi.


Tie siis jatkui sinne lukioon ja kolmen vuoden ajan kuuntelin muiden suunnitelmia jatko-opinnoista ja tulevaisuudesta. Silloin jouduin toteamaan saman, mitä totean edelleen: mulla ei ole kutsumusta. Ei minkäänlaista. Tiedän aivan tasan tarkkaa mitä en halua, mutta se mitä haluan, on aika auki. En halua asiakaspalvelualalle, ei vain ole oma juttu. En halua myyntityöhön, koska se ei todellakaan ole oma juttu. En halua mihinkään sosiaali- tai terveysalan työhön, koska en halua ottaa vastuuta toisten ihmisten hyvinvoinnista tai -pahimmassa tapauksessa- hengestä. En halua pysyvään ilta- tai yötyöhön, en halua olla liian tiivisti tekemisissä muiden ihmisten kanssa, enkä halua joutua tekemään vastuullisia päätöksiä.


Huh, kuulostimpa aikamoiselta lusmulta. En nyt kuitenkaan koe itseäni sellaiseksi, lähinnä koen tekeväni työtä ihan puhtaasti rahan takia. Mutta sekin on suhteellista, koska pärjään vähemmälläkin rahalla, kunhan työ on mielekästä. Sellaista työtä, jota ei tarvitse tuoda kotiin, ei fyysisesti eikä henkisesti. Sellaista työtä, joka toimii logiikallani "teen mitä pyydetään ja toivon, että kaikilla on vitun kivaa".


En ikinä (ainakaan kovin suuresti) ole jaksanut stressata tästä haahuilustani. On ollut vähän pakko oppia luottamaan siihen, että löydän sen oman paikkani. Sen sijaan muut ihmiset tuntuu ottavan paineita omasta puolestanikin ja jossain vaiheessa se hillitön tenttaaminen ja ihmettely alkoi ärsyttää. Kyllä vähän itseänikin nauratti juuri kaverin valmistujaisissa, että toisella on nyt tutkinto ja ammatti, kun itse taas vasta aloitan koulun. Mutta mitäs sitten? Ärsyttää ajatusmaailma, että on vain yksi ainoa oikea tapa elää.


Kuitenkin pidän itsestäänselvyytenä, että jotain täytyy tehdä. On aika paljon itsestä kiinni, millaista elämää haluaa elää ja miten paljon vaivaa sen eteen on valmis näkemään. Kun itselleni työn mielekkyys on palkkaa tärkeämpää, en voi myöskään valittaa jos tulot ei ihan yllä ministeritasolle. Samoin en voi olettaa, että kukaan toinen voisi ottaa vastuun itsestäni tai toimeentulostani.


Loppujen lopuksi onkin aika jees, kun ei ole liikaa kunnianhimoa tai tavotteita. Ei ole myöskään ennakko-odotuksia, turhia luuloja, eikä mahdollisia pettymyksiä, jos se unelma-ala ei olekaan sitä mitä luuli. Tai jos syystä tai toisesta se ainoalta oikealta tuntuva uravalinta ei toteudukaan. Mielestäni ihmisen pitää kehittää itseään, koska paikalleen jumahtaminen liian pitkäksi aikaa ei ole koskaan hyväksi. Mutta ne asiat, missä haluan kehittää itseäni, liittyvät ihan muihin asioihin kuin työhön. Ne on niitä asioita, jotka itselle merkitsevät, joita haluaa tehdä vapaa-ajalla. Ne joista saa voimaa, energiaa ja onnistumisia.


Haluan kirjoittaa, paljon. Haluan kehittää itseäni siinä, olla juuttumatta maneereihin ja kokeilla uutta. Ehkä jonain päivänä jopa julkaista jotain, jos sellainen mahdollisuus tulee. Haluan oppia soittamaan pianoa, haluan osata laulaa paremmin. Haluan pysyä hyvässä kunnossa ja terveenä, ja elää mahdollisimman stressitöntä elämää. Haluan pystyä tekemään yhden jalan kyykkyjä. Haluan lukea mahdollisimman paljon kirjoja ja haluan oppia ompelemaan mekkoja.


Ja kaikki tämä omaa tahtia, ilman pakkoa tai velvotteita, tai muiden ihmisten odotuksia. Ihan vain ja ainoastaan halusta kehittää itseään, rakkaudesta tekemiseen.

Ei muistikuvia eli ollut hupia - eli mistä johtuu hiljaisuus?

Kuten varmaan jokainen näitä mun höpinöitä lukeneena voi todeta, on tämä syksy mennyt niin sanotusti vituiks. Blogin osalta siis, muuten oon tuntenut olevani enemmän elossa kuin koko kesänä yhteensä. Oon tuntenut huonoa omaatuntoa ja paskaa fiilistä blogin takia, tai lähinnä sen olemattomuuden, siitä huolimatta, että ne fiilikset on typerintä ikinä. Alunperin tätä aloin tehdä ajanvietteeksi, rakkaudesta kirjoittamiseen ja paikaksi jonne lykätä kaikki tuhat ja yksi rakeista iPhone-kuvaa, sekä kaikki selfiet, ettei insta ihan menisi niistä tukkoon. 

Mutta mitä sitten kävi?

No kouluhan se kävi! Kun on neljä vuotta tottunut tekemään duunia, tottunut tiettyihin (vaikkakin heikohkoihin) rutiineihin ja tiettyihin ihmisiin, heitti koulun myötä koko elämä ikäänäkuin pari kuperkeikkaa ja yhden voltin, takaperin. Se, mikä oli ennen ollut vapaa-aikaa ja tietynlaista velvollisuudettomuutta (onko tuo edes sana?) olikin yhtäkkiä vähän vähemmän vapaa-aikaa, enemmän velvollisuuksia, uusia ihmisiä, bileitä, approja, haalarimerkkien ompelua ja sipulivideoita. Alkoi tulla tunne, että näiden keskellä kaikki sisältö mitä tänne asti sain, oli vain edellisen toistoa. Vähän niinkuin postaisin samaa selfietä uudestaan ja uudestaan. Kesän jälkeen loppui paljon muutakin kuin välivuodet ja ihan rehellisesti, teki aika saatanan hyvää keksiä muuta tekemistä kuin menneiden muisteleminen. Kuten olla muistamatta mitään.

Se miksi nyt tätä kirjoitan on, että huomasin äsken tämän blogin sadannen postauksen rajan paukkuneen. Vielä pari viikkoa sitten mietin sen päivän koittaessa, että keksin jotain kivaa, jotain spessumpaa, mistä kirjottaisin. Tää postaus nyt ei ole ihan sitä mitä olin ajatellut, mutta tiettekö miten hyvältä tuntuu päästä purkamaan ajatuksia! Siitä huolimatta, että kello näyttää tällä hetkellä 00:23 ja herätys on melko tarkkaan viiden tunnin päästä. Mutta niinkuin taisin jokunen aika sitten mainita (vai mainitsinko vai kuvittelenko vaan?), on kirjoitusblokin iskiessä parempi vain odottaa sitä inspistä, koska väkisin en kuitenkaan saa mitään aikaan. Ainakaan edes semi laadukasta, mikä todellakin on täällä viime aikoina näkynyt. Mutta nyt alkaa helpottaa, ainakin hetkellisesti.

Kirjoittamisen lisäksi on jäänyt myös kuvaaminen, edes sillä iPhonella. Sunnuntaista maanantaihin aika meni ihan hyvin pämpätessä, kenen muunkaan kuin Teflareiden tahtiin. Ja ihan jopa livenä, vaikka ei siitä paljon muistikuvia olekaan. Edelleen yritän olla muuttamatta tätä Mantun Pämppäysblogiksi, mutta jokunen sana on risteilystä sanottava (siitä, millä pämpättiin Teflareiden tahtiin). Jokunen sana: aivan vitun siistiä. Pardon my french. Ja tää on muutes varmaan se syy, miksi en tänne liiemmin edes mitenkään sisältöä ole saanut aikaan. On vaan ollut koko syksy niin hulluja bailuja, että jos niiden tapahtumia tänne alkaisin kirjaamaan saisin joko lähetteen suljetulle tai jonottamaan uutta maksaa. 

Mutta ihan pähkinänkuoressa, risteilyllä esim. näin frendejä keitä en ole nähnyt neljään vuoteen, soitin hytilliselle jätkiä äänitettä sipuleista ja märistä käsistä, heräsin vieraan hytin lattialta, join aivan sairaasti Baileysia, menin buffaan ensin leikkimään ravuilla ja sitten bondailemaan viereisen pöydän vanhojen ruotsalaisten miesten kanssa, heräsin hytin lattialta (en tosin omani), otin yhden kuvan koko matkalta eikä mitään muistikuvia koko tilanteesta, jonotin tunnin taxfreessa, en selvinnyt lainkaan maihin, keskustelin hedelmäpelikoneen kanssa, tein tieteellistä tutkimusta onko välikuolema uhka vai mahdollisuus (mahdollisuus!), elin some-pimennossa, kirosin miksi kellään ei löytynyt puhelimesta Gaselleja, kävin omassa hytissäni ehkä viisi kertaa koko matkan aikana, sekä maanantaina aloitin aamun bissellä (ihan vaan koska pelotti se olotila mikä iskee jos lopettaa juomisen). Siinä taisi olla tärkeimmät. Lapset, älkää ottako tästä mallia!

Ah, kun teki hyvää avautua. Oikeasti yritän nyt päästä taas tähän hommaan kiinni ja saada jotain fiksua tuotosta aikaan. Postausideoita välähtelee mieleen silloin tällöin, ainoa haaste on saada ne pysymään siellä mielessä niin kauan, että saisin ne merkattua jonnekin ylös. Ihan tosi epäuskoiselle yleisölle tänään vakuuttelin pitäväni biletaukoa ainakin pari viikkoa, mutta itelläni on kyllä vankka usko tähän lupaukseen! (Tietty asiaan saattaa vaikuttaa tänpäiväinen safkis, kun en tärinältäni meinannut pystyä vettä juomaan.) Sen lupauksen kunniaksi taidan haastaa itseni postaamaan vaikka viikon ajan päivittäin jotain, edes sen yhden selfien. Tai sen hetken lempibiisin. Tai Mooseksen. Tai edes jotain. Nyt on ainakin tän avautumisen seurauksena sellainen fiilis, että tästä tää saattais taas lähtee. Intoa riittää, katsotaan riittääkö vielä tän yön selvästi olemattomien yöunien jälkeen.

Koska kuvamateriaali todellakin on vähäistä, sorruin epätoivoisiin tekoihin ja otin screenshotteja risteilysnäpeistä. Tuli muuten ehkä tänhetkisen snäppihistoriani mielenkiintoisin my story. Vielä mielenkiintoisempi kuin se missä kuvaan jääkaapin sisältöä ja mietin haiseeko siellä se mätä kurkku, kolme viikkoa sitten avattu maito vai kyseenalainen papupurkki. 

Vasemmalla ystäväni Pena ja Jaska, oikealla roskapussiin kerättyjä, lattialta löytyneitä juustonaksuja. Vahvasti epäilen, että joku vielä oikeasti söi niitä. Itse söin vaan Penan. Ja Jaskan.

Välikuoleman uhkaa ja mahdollisuutta testaamassa, kenttäolosuhteissa. Kerroin testin kestävän "jonkin verran minuutteja".

Vasemmalla se ainoa puhelimesta löytynyt kuva. Edelleenkään ei käryä tapahtumien kulusta. Eikä muutenkaan muistikuvia. Oikealla onkin jo kerrottu kaikki oleellinen, niin hämmentävää kuin se onkin.