Jos menisin lekuriin, olis diagnoosi todennäköisesti ruissin jälkeinen masennus. Tai pitkittynyt (madafakin) darra. Whatever.
Ei mutta, ruissi oli sen verran rankka reissu, et en yhtään ihmettele jos toipumiseen menee aikaa. Sekä mieleltä, että kropalta. Mutta tää pudotus todellisuuteen, tää se vasta on jotain. Varsinkin kun se festarifiilis, se paras ikinä, alkaa jo unohtua. Se miten hyvältä voikaan tuntua, kun taas nyt, no, ei tunnu hyvältä. Ja kaikki se unohtuu, samalla kun palaneesta otsasta alkaa nahka irrota, kun mustelmat alkaa kellertää tai kun haavat arpeutuu. Ruissin jälkeiset päivät on menny väsyitkukiukussa, vuorotellen haukotellessa ja vuoroin muistoja kikatellessa. Öisin oon herännyt siihen fiilikseen, kun on aivan pakko kuunnella Antti Tuiskua. Molempiin meihin iskenyt hirmutauti on omalta osaltani selätetty, töissä on saanut selittää mustelmia ja niiden syntyä. Tekis mieli laulaa hei vaan mä joudun nyt feidaan ja häipyä, mutta enhän mä niin tekisi. Arki, velvollisuudet, sellaset. Puren hammasta ja kestän vielä pari viikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti