Keep it simple

Mitä pakata viikoksi mukaan, kun on pelkät käsimatkatavarat? 

Vastaus: Jotain toimivaa. Omalla kohdallani se tarkoittaa kaksia shortseja ja neljää paitaa. Joista kaikki käy kaikkeen.

Tylsää? Ehkäpä. Käytännöllistä? Ehdottomasti. Viikko on kuitenkin sen verran pitkä aika, että oli parempi ottaa vähän enemmän vaihtovaatteita, kun taas kerran neljän päivän mittaiselle Manchesterin reissulle pakkasin mukaan yhden mekon. Ja päälläni oli toinen sinne mentäessä. (Tosin silloin tiesin luvassa olevan shoppailua ja aina oli mahdollisuus vierailla siskon vaatekaapilla.)

Ajattelin kuitenkin ison osan ajasta viettää altaalla (olettaen että hotellissa sellainen on (olettaen että meillä on hotelli)), joten koko vaatevaraston mukana raahaaminen olisi jokseenkin turhaa. Nesteet (aurinkorasvan ja jätettävän hoitoaineen) lykkään kaverin matkalaukkuun kentällä ja shampoot yms ostetaan paikan päältä. Käsimatkatavaran kokonaispaino on rahtusen alle neljä kiloa, eli varsin kompakti kokonaisuus kasassa. 

Ja ässänä hihassa pakkasin mukaan myös kukallisen shortsipukuni, jota sattuneesta syystä en ole tänä kesänä päässyt kertaakaan päälle vetämään. 

Vartin päästä lähtö kentälle, vähän jo jänskättää!

Loppukevennyksenä tänpäiväinen pakkaus-whatsappailu kaverin kanssa;

Nauran tätä vieläkin. Puspus.

Leave this mess behind

L O M A

Se alkoi tänään. Ja kestää muutes seuraavat kymmenen päivää. Koska omalla kohdalla loma on lievästi sanottuna harvinaista herkkua, aion kyllä nauttia näistä kymmenestä päivästä aika täysillä. 

Okei rehellisyyden nimissä ensimmäiset seitsemän päivää nautin täysillä, loput kolme poden todennäköisesti helvetillistä krapulaa, mutta yritän nauttia niistäkin. Huomisaamu pitää sisällään pakkailua, siivoamista, pyykinpesua, hysteriaa. Mitä, minäkö muka jätän hommat viime tippaan?

Lomalla aion ainakin seuraavaa:

- maata altaalla

- saada superhyvän rusketuksen (ja yrittää olla polttamatta nahkaani)

- lukea kaikki Cosmot joita en ole ehtinyt viimeiseen viiteen kuukauteen lukemaan (paitsi sen jonka päälle Mooses eilen oksensi)

- aloittaa joka aamun tequilashotilla (kuulemma tuhoaa vatsatautia aiheuttavat bakteerit)

- nukkua hyvin

- käydä safarilla ja nähdä villieläimiä (vaikka kuulemma siellä juodaan vaan kaljaa)

- nähdä auringonnousun rannalla

- ottaa paljon valokuvia

- hankkia selfie-kepin

- lähettää postikortteja (ikuinen ongelma, en ikinä saa aikaiseksi)

- triplata pisamien määrän

- unohtaa kaikki murheet

- tanssia paljon

- yrittää olla ottamatta kovin montaa lisäkiloa

- nauttia hyvästä seurasta

- nauraa paljon

Loma-mood on tänään näkynyt keskittymisvaikeuksina, lomapullailuna ja duunissa pöydän alta löytyneiden päheiden arskojen sovittelulla. Ja vähän myös överivärikkäinä kehyksinä instakuvissa. Nautin rakkaan kanssa vikasta lenkistä kahteen viikkoon, vuodatin taas kaoottisen mieleni sisällön sen viattoman niskaan ja näin valoa tunnelin päässä. Ja kuuntelin taas ihan tosi paljon Hätä-Miikkaa. Voihan rakkaus.

Katotaan millainen on hotlan WiFi-tilanne Bulgarian päässä (tai katsotaan onko meillä edes hotellia), postailen fiilinkejä matkalta, mikäli vain mahdollista. Tuitui <3

I try to fight this but I know I'm not that strong

Kuvia muutaman viikon takaa, koska tbt. Ja koska sain vihdoin uuden piuhan läppäriin, jossa kuvat on maijailleet viimeisen kuukauden. Piuha on vasta kolmas laatuaan, kaksi aiempaa otti vähän hittiä. Mooseksen hampaista. 

Kuvat ei taas varsinaisesti liity aiheeseen, mutta tuona nimenomaisena päivänä mietin miksen ole käyttänyt hattua kertaakaan tämän vuoden aikana. Syy löytynee ilmastosta ja tuulisuuslukemista, tai sitten vain ihan siitä etten muutenkaan ole liioin jaksanut pukeutumiseen panostaa. Pandakarhumeikitkin lätkin naamaan ihan vaan photoshootteja varten.

Tänään mietin miksi aina silloin kun pitäisi sanoa jotain, ei saa sanaakaan suusta. Ja silloin kun pitäisi olla hiljaa ja nimenomaan sanomatta mitään, niin sen aivan varmasti möläyttää. Miten kaksi ihmistä voi olla puhuvinaan samasta aiheesta, mutta kuitenkin kummankin käsitys siitä eroaa täysin toisen käsityksestä. Miksi suuttumus jotain toista kohtaan aina kääntyy kuitenkin itsesyyttelyksi ja vikojen etsimiseksi itsestään. Miten voi joku asia olla samaan aikaan maailman helpointa ja mutkattominta, ja samalla kuitenkin vaikeaa ja täynnä mutkia. Kuinka hirveän paljon voi haluta vaan juosta karkuun ja elää edes hetki tietämättä mitään todellisuudesta. Miksi aina kun yritän näyttää mukavalta ja helposti lähestyttävältä, todellisuudessa vedän naamalle parhaimman kirvesmurhaaja-ilmeeni. Miten voikaan olla niin lopussa, että laskee jo minuutteja loman alkuun.

1074 minuuttia. 

When bad mornings go good

Jos aamu alkaa auringon säteillä ikkunasta, on siitä pakko tulla hyvä päivä. Ja tiedättekö, hyviä päiviä ei koskaan voi olla liikaa. 

Duunipäivän verran kesti jumitusta, väsymystä ja pienen pientä voivittutästäelämästätuuyhtäänmitään,mutta kummasti se kaikkosi raivokkaan treenin aikana. Ja sen jälkeen, kun pääsin treffaamaan siskoa, sen poiccista ja serkkusta. Ja sai vähän FroYota ja naurua. Ja kun pääsi sen jälkeen vielä Hätä-Miikan keikalle. Ja kun tosiaan se aurinko edelleen paistoi, tai ainakin jaksoi yrittää. 

Ja yrittäminen, se onkin ehkä se tärkein juttu, koska eihän mitään voi saada jos ei yritä. Yritä edes yrittää yrittää. Lopputulos, se voi kuitenkin olla mitä vaan, mutta tänään se oli hyvä. Hyvä päivä, hyvä seura ja hyvä keikka. Kannatti yrittää, tällä kertaa olla sosiaalinen ja tehdä jotain, vaikka skeptisesti sitä aamulla vielä ajattelikin senkin olevan turhaa. 

Yritykseksi tänään jäi souturetki, mutta ehtiihän sitä. Yritettiin kuitenkin. 

Lököpököt

Vaikka tämän kesän tarpeet kesäpöksyille vois laskea yhden käden sormilla, en voinut vastustaa kiusausta. Tein täsmäiskun hempukkaan, tavoitteena löytää pari muka tärkeää riepua Bulgariaan (viis yötä lähtöön, kääk!), mutta mukaan tarttui sitten ne toistaiseksi tarpeettomat kesäpöksytkin. Just tollaset, jotka lisää heti +10kg, mutta tiedättekö kun nyt vaan ei vois taas vähempää kiinnostaa! 

Lentokone, I'm ready! 

Toivottavasti on se onnetonkin, joka mun viereen koneessa joutuu. Voi sitä tärinän ja uikutuksen määrää ennen kuin kone on edes kiitoradalle rullannut. 

Rannalle, sieltä suoraan baanalle

Että arvatkaa vaan soiko toi otsikon renkutus mulla nonstoppina päässä koko eilisen. Siitäkin huolimatta, että baanalle päädyttiin vahingossa. 

Jos haluaa ottaa itsestään kuvia timer cameralla ilman pelkoa oudoksuvista katseista, kannattaa mennä Mustikkamaan uimarannalle ennen aamukymmentä. Ranta on tyhjä eikä ristin sielua näy, paitsi siinä vaiheessa kun pääset vauhtiin ja mietit ottaisko supercoolin hyppykuvan. Just sillä hetkellä nimittäin rantavahti marssii paikalle alottamaan työvuoronsa. Ja sivulauseessa mainiten oli muutes aika söpö. 

Luovuin hyppimisestä ja aloin lekottelemaan, kunnes kaveri perheineen tuli seuraks. Mä rakensin hiekkalinnoja, pennut rikkoi ne. Lupasin niille jonain päivänä kostavani. Lämpötilakin tais kohota yli kahen kympin ja hetken tuntu kesältä. Niin, hetken. Kunnes tuli pilviverho ja navakka luoteistuuli, joka puri luihin ja ytimiin asti. Siinä sit hytistiin. Kummityttö käärittiin pyyhkeeseen, mä käytin kummityttöä lämpöpatterina. Syötiin hedelmiä ja keksejä. Ei huono. 

Joo, ja se baana-osuus. 

Illan piti olla ihan tosi rauhallinen, kaverin kanssa juoruilua ja pari kuppia teetä. No eikös sitten tule viesti, että oon voittanut vaparit illan lauantaidiskoon (ja kangaskassit, haha), joten sen suuremmin miettimättä nostettiin kytkintä mun luokse, ruissin jämäsiidereiden ääreen ja myöhemmin tavastialle. Yhessä vaiheessa kun haettiin juotavaa, tilasin bissen ja kaveri sen kummempia miettimättä (tai kuuntelematta) tilas samanlaisen. Vasta kun kysyin hämmentyneenä "juotsä kaljaa?", toinen tokas et ei helkkari. Sain sitten kaks bisseä, ei huono sekään. Ja aika hyvin melkein pilkkuun saakka bailattiin, kotimatka oli vähän kiemurainen.

Puolikkaita kuvia

Eikä ajatuksetkaan ihan kokonaisia ole, ei vaikka niitä parin tunnin ajan lenkkikaverille pääsin purkamaankin. Venyttelemään jäädessämme tajusin yhtäkkiä huutavani ärsytystäni ja vitutustani täyteen ääneen, niin kovaa, että lintsiltä poispäin tallustavat lapsiperheet katsoivat pitkään. Samaan aikaan kaveri antaa myötätuntoa, maassa raajat levällään ja perse pystyssä. Mahdettiin olla näky, skitso ämmä ja twerkkaava räpätäti. 

Ajan kulkua ei huomaa ennen kuin se loppuu. Pysähtyy. Kun on miettinyt tulevaa ja jotain pistettä, ja yhtäkkiä se piste onkin siinä, suoraan edessä. Se, mikä on ollut tiedossa, mutta joka niin kaukaiselta on tuntunut. Yritä siinä sitten elää ja sopeutua, miettiä kuviot uusiksi tai miettiä edes jotain. Paikallaan junnaaminen on aina pahasta, pitää edetä. Eikä pelkästään sen etenemisen takia, vaan sen matkan. Sen, mikä kasvattaa. Ja lopulta, kun on junnannut yhdessä pisteessä liian kauan, tajuaa itsekin ettei siinä ole hyvä. Muutos mihin tahansa suuntaan on pakko tulla ja vaikka niistä suunnista toinen on hyvä ja toinen huono, on kumpikin silti parempi kuin elää niiden välissä. Ei missään. Ja niin kauan kun on ei missään, ei myöskään ole mitään, eikä millään mitään väliä siellä olekaan.

Huomasin tänään olevani allerginen kurkulle. Tajusin, että ennen koulun alkua on pakko opetella positiivinen perusilme, nykyisen vedän sua turpaan -naaman sijasta. Ja taidampa tarvita myös uuden kävelytyylin, kerta kaveri minut kadulta tunnisti parin sadan metrin päästä, pelkästä kävelystä. 

Kirjahöpinää&Drinkkivinkki

Luin viime viikolla vahingossa koko Millennium-trilogian. Kyllä, vahingossa. Muut laittaa vahigossa kahviin sokerin sijasta suolaa, minä luen vahingossa kirjoja. Käytännössä tähän päädyttiin, kun yhtenä tylsänä hetkenä aloin selaillen lueskelemaan ekaa osaa. Sitten selailin vähän lisää ja vielä vähän lisää, kunnes huomasinkin lukeneeni koko kirjan, äärimmäisen epäloogisessa järjestyksessä, mutta kuitenkin. Tylsyys jatkui ja tartuin toiseen osaan, ajatuksena ihan vaan vähän selailla. Pari päivää ja sekin oli luettu, vähintään yhtä epäloogisesti. Ja koska ei kahta ilman kolmatta, niin pakkohan se oli se kolmaskin lukea, koska tylsyys ja myös hyvä pakopaikka. Tosin edeltäjistään poiketen sen luin ihan kuten kuuluukin. Ja samalla se kiilasi lempparilistan kärkeen noista kolmesta. Tai sanotaan hyväksi kakkoseksi, koska ykkönen on ykkönen, nyt ja aina. 

Luen ihan liikaa samoja kirjoja uudestaan. Vaikka oonkin sitä mieltä, ettei hyviä kirjoja voi ikinä lukea liian montaa kertaa, se niihin käytetty aika (ja vähän myös energia) vie sitä muilta kirjoilta, niiltä mitkä on vielä lukematta. Leijapojan nappasin eurolla mukaani, kun keväällä kierrätyskeskuksessa käväisin, ja siitä saakka se on hengaillut tossa ikkunalaudalla. Ja oikeastaan myös lattialla, Mooses tykkää heitellä irtaimistoa ympäriinsä. Nyt, kun tuli sellainen superwoman-fiilis, että energia riittää paneutumaan muuhunkin kuin ulkoaopittuun tekstiin, päätin ottaa kirjan käsittelyyn. Paitsi että se löytyi tällä kertaa sängyn alta (kiitti Mooses), löytyi sen välistä myös jotain. Nimittäin meikän Kela-kortti, jota en oo nähnyt sitten vuoden 2011! Nyt herää vaan kysymys, oliko se siellä välissä jo silloin kun ostin kirjan (ja jos oli niin mitenkuinkakoskamitääää) vai mistä se on ilmestynyt? Holmes, NYC, I need U. 

Vielä viimeisimpänä, ennenkuin katoan taas tästä todellisuudesta, pieni drinkkivinkki kaikille flunssaisille, huonovointisille, alakuloisille tai muuten vain lämpimien juomien ystävälle: keitetty inkiväärivesi, hunaja ja maito. Toimii. 

Kerava, Kervo

Miltä näyttää asukuvat, joita ottanutta kuvaajaa ei vois vähempää kiinnostaa ottaa asukuvia? Jep, juuri tältä. Mutta rakas Kuvaaja, minä lähdin vuoksesi Keravalle, sinä otat asukuvat. Piste.

Tässä yhteydessä noi asukuvat taitaa olla vaan iso läppä, siis ihan asunkin puolesta. Musta mekko, kuinka mielikuvituksellista. Ja vaikka tosta (Peakin) jättikassista niin vois päätellä, niin en ole muuttamassa Keravalle. Tulin suoraan treeneistä. Musta mekko nyt vaan on maailman paras vaatekappale, eli jos yksi vaate pitäis autiolle saarelle ottaa mukaan, se olisi musta mekko. Ei ehkä juuri tuo, mutta kuitenkin. Ajatteleeko kukaan muu muuten myös niin, että jos käyttää vaikka jotain yhtä vaatetta tosi paljon, niin muille vaatteille tulee paha mieli? Tai että alkaa mielessään surra muiden vaatteiden puolesta, joita käyttää harvemmin? Itelleni aika tuttu fiilis, ei kuulemma ole normaalia. 

Mutta siihen Keravaan palatakseni, oli sinne menemiselle ihan syykin. Anteeksi kaikkien keravalaisten puolesta, mutta rakastan heittää kerava-läppää. Ja sitähän heitin, ihan ahkerasti. Eikä nyt yhtään huonompi reissu ollut, kun seura oli hyvää ja seura oli myös ostanut matkaevääksi kirsikoita. Niitä kiviä suusta syljeskellessä karaistuu, jos jossain. Matkaseura lupasi etukäteen, että jos oon kiltisti niin saan autokyydin pois. Taisin olla kiltisti, vaikka paluumatkalla aloin tosin laulaa jo ennen motaria. 

Kiitos kerava, kivaa oli. 

Lately...

Luvassa turhanpäiväistä höpinää turhanpäiväisillä kuvilla höystettynä, eli samassa paketissa puhelimen kuvavirran, viime päivien ja mieleni sisältö. (Badam-bam-psshh)

Kuvat alkaa ja loppuu Moosekseen, Herra Karvapyllyyn, jota taas viikonloppuna tajusin rakastavani niin maan perkeleesti. Ihan vaan koska Herra nukkuu joka yö viereisellä tyynyllä (jos ei niin jotain on vialla) ja vaikka se siinä ihan vähän kuorsaakin, niin se on vaan niiiiin söpö! Ihana, pehmoinen. Halittava. Ainakin nukkuessaan. Sittenhän sillä on se toinenkin puoli, se seinille hyppivä ja rallia juokseva. Se, joka tänään aamuyöstä heitteli leikkuulautaa. Kyllä. Jep. 

Lauantaina mama pyys mut seurakseen katsomaan Amy Winehousesta kertovan leffan (vai dokkarin, kumpaan kategoriaan se menee?), ja vaikken ikinä Amyn musiikista ole erityisemmin pitänyt, niin leffa oli aika vaikuttava. Herätti kyllä niin monenlaisia tunteita ja pisti ajattelemaan vielä pitkän aikaa leffan jälkeenkin, eli jos et ole käynyt katsomassa, mene. Leffan jälkeen puitiin niin Amya kuin bulgarialaisia taksikuskejakin Vapianon terassilla ja huomasin ilokseni, että tarkeni kuitenkin ilman takkia. Hurraa!

Siitä päästään aasinsillan kautta siihen Bulgariaan ja niihin taksikuskeihin, koska parin viikon päähän ostetut lennot polttelee jo taskussa! Tai ainakin ajatuksissa. Ja sen verran riemulla lomaa odotellaan, että Whatsapp laulaa ja keskustelujen taso on yllä näkyvää (ja joskus jopa huonompaakin). Ei mutta oikeesti, loma. Ja kesä. Kesäloma! Ulkomaanmatka! Minulla?! En tasan tee viikkoon mitään muuta kuin makaa altaan reunalla kylmä bisse kädessä. Ettäs tiedätte.

Kylmästä bissestä nykyhetkeen, eli kuumaan teehen. Ja sitä on muuten vedetty (inkiväärin kera) ruissista saakka. Tänään just vähän katteltiin ikkunasta ja mietittiin, että mites tää kesäsää... Voi surku. Mutta isin sanoja lainatakseni, ei auta itku markkinoilla. Eikä se ilma yhtään lämpene vaikka miten huutais vitutustaan ääneen, mutta pakko silti vähän valittaa. Ihan vain valittamisen ilosta.

Uusin harrastus, jonka viikonloppuna aloitin, on Snapchat. Eli snäppäily. Ja tätä ahkerasti duunikaverin kanssa paukutin menemään koko viikonlopun. Koska laatu oli mitä oli, eli luokattoman huonoa, täytyy olla kiitollinen, että ne tosiaan näkyy vain sen max. 10 sekuntia. 

Viikonloppuna törmäilin myös yhteen naapuriin poikkeuksellisen usein. Nyt jo moikataan katsoen silmiin, joten ehkä seuraavaksi pitää alkaa heittää small talkia. Tosin kaikki tää on tapahtunu parin päivän sisällä, oon vähän epävarma edetäänkö kenties liian nopeasti? 

Lopetetaan nyt vielä siihen Moosekseen. Herra meinaan tänään keksi uuden hengailupaikan, pyykkitelineen alta. Siellä muuten viihtyikin jonkin aikaa, ehkä se leikki olevansa majassa? 

emmä haluu olla muidenkaa kaa

"Mä hajoon niin palasiks et jonkun täytyy kerätä mut lattialta." 

"Älä huoli rakas, mä kerään sun palaset ja laastaroin sut takas kokoon." 

Mitä jokainen tarvitsee? 

Mä sanon, että ystävän, joka tulee sunnuntaina sun luo, tuo aamupalaa ja haavojenkin uhalla leikittää sun kissaa. 

Laulaa sun kanssa Antti Tuiskua, jakaa sun tyhmimmätkin jutut ja videokuvaa sua bajamajassa kun sä laulat Verta, pornoa ja propagandaa. 

Suunnittelee sun kanssa seuraavaa reissua ennenkuin edellinenkään on päättyny, ymmärtää täysillä sun fiiliksen lähteä vaan jonnekin ja omien sanojensa mukaan ei saa susta tarpeekseen.

Tuo sulle kaks pöllökorua ystävyyden symboleiks, ja pahoittelee kun ne on -75% alesta ostetut. Myöntelee, kun toteet ettei tätä ystävyyttä mitata rahassa. Ei edes huomaa, että sun vessa on ripustettu täyteen pikkupöksyjä. Ymmärtää sun käsittämättömätkin vertauskuvat ja sun henkilökohtaiset kostotoimet, joissa ei oo järjen hiventäkään. Ei tuomitse mistään, vaan nauraa vaan ja sanoo "vittu sun elämä on siistiä". 

Ja jos tarve tulee, niin aivan varmasti ilmestyy ovelle laastaripakettien kanssa, paijaa, laastaroi ja lopulta potkii perseelle todeten, että me lähetään aina voitolla yöhön.

Not all those who wander are lost

Kuinka sisustaa 21 neliötä lehtikuvien näköiseksi? Omasta puolestani voin kertoa, että ei harmainta hajua. Tähän mennessä sisustuksen kulmakivinä on toimineet tunnesyistä mukana kulkeneet tavarat ja kulkee jatkossakin. Rakastan kaikkea vanhaa, kaikkea millä on tarina.

Kuitenkin välillä on kiva leikkiä ajatuksella miten sitä sisustaisi, jos olisi enemmän tilaa. Jos olisi sellainen aikuisten koti, jossa olisi huoneita, oikea keittiö ja tilaa. 

Polyvore, teit sen taas. Sait koukkuun, melkein yhtä pahaan kuin vuosi sitten kun sovelluksen latasin. Silloin kollaasit koostuivat vaatteista, nyt oli sisustusjuttujen vuoro. Sisustushaaveilua kotiin, jossa olisi huoneita. Tai kaksi huonetta ja ihan oikea keittiö. Here we go.

Keittiö. Voihan flamingot, kuinka pistittekään silmääni! Yksi tällä hetkellä kämppääni koristavista perintöhuonekaluista on valkoiseksi maalattu puutuoli vuodelta nakki ja haaveena olisi löytää samankaltaisia kolme lisää. Siis sitten joskus kun olisi se oikea keittiö (ja ruokapöytä). Kollaasin tuolit ei ole samanlaisia kuin omani, mutta ovatpahan valkoisia ja puisia. Jos joskus uusia astioita hankkisin, ne olisivat kukkakuvioisia, mielellään suoraan mummolasta. Ruokapöydällä ei oikeastaan ole niin väliä, en kuitenkaan osaa syödä pöydän ääressä.

Olohuone. En ole koskaan omistanut sohvaa. Enkä oikeastaan olohuonettakaan. Periaatesyistä vastustan valkoista sohvaa, harmaa on vain niin paljon kivempi. (Toisaalta valkoisen kissan kanssa kokovalkoinen sisustus saattaisi olla hyvä ratkaisu...) Kasvit omissa käsissäni kuolee nopeammin kuin ehdin sanoa Jukkapalmu, mutta haaveillahan aina saa.  Kukalliset sohvatyynyt olisi se suurin haave, mutta ei ole hullummat nuokaan. Tosta taulusta innostuin ihan tosissani, heräsi ajatus askarrellapaskarrella itse samanlainen. 

Makuuhuone. Tähänastisen elämäni aikana makuuhuone on ollut samalla myös olohuone. Tällä hetkellä tämä ainoa huone on siis samaan aikaan makuuhuone, olohuone ja keittiö. Harmi, että toi sänky maksaa tosielämässä muutaman tonnin, koska on aikas kiva. Kasvi taas tässäkin on jo ajatustasolla tuhoon tuomittu idea, mutta menkööt. Huvittavaa, kun noita tauluja tungen kaikkialle, kun todellisuudessa en ole varmaan yhtäkään taulua koskaan saanut seinälle asti. 

Rakas lottokone, seuraavalla kerralla pliis sylje ulos ne mun valitsemat seitsemän palloa, jooko jooko jooko? Vähän meinaan innostuin jo aikuisen ihmisen asunnosta, kahdesta huoneesta ja keittiöstä. Ja ihan vähän näistä huonekaluistakin, joiden todellinen kokonaisarvohan on jossain parinkymmenen tonnin tienoilla. Hups. 

En mä ehi rakastuu, matkan täytyy jatkuu

Jos menisin lekuriin, olis diagnoosi todennäköisesti ruissin jälkeinen masennus. Tai pitkittynyt (madafakin) darra. Whatever. 

Ei mutta, ruissi oli sen verran rankka reissu, et en yhtään ihmettele jos toipumiseen menee aikaa. Sekä mieleltä, että kropalta. Mutta tää pudotus todellisuuteen, tää se vasta on jotain. Varsinkin kun se festarifiilis, se paras ikinä, alkaa jo unohtua. Se miten hyvältä voikaan tuntua, kun taas nyt, no, ei tunnu hyvältä. Ja kaikki se unohtuu, samalla kun palaneesta otsasta alkaa nahka irrota, kun mustelmat alkaa kellertää tai kun haavat arpeutuu. Ruissin jälkeiset päivät on menny väsyitkukiukussa, vuorotellen haukotellessa ja vuoroin muistoja kikatellessa. Öisin oon herännyt siihen fiilikseen, kun on aivan pakko kuunnella Antti Tuiskua. Molempiin meihin iskenyt hirmutauti on omalta osaltani selätetty, töissä on saanut selittää mustelmia ja niiden syntyä. Tekis mieli laulaa hei vaan mä joudun nyt feidaan ja häipyä, mutta enhän mä niin tekisi. Arki, velvollisuudet, sellaset. Puren hammasta ja kestän vielä pari viikkoa.

Ruisrock? En kommentoi.

Maanantaista Facebook-päivitystäni lainaten:

Pari mustelmaa? En kommentoi. Polvet paskana? En kommentoi. Taisteluarpia? En kommentoi. Vihainen lammaslauma? En kommentoi. Pari hömpsyä? En kommentoi. HJA? En kommentoi. Primadonna? En kommentoi. Verta, pornoa ja propagandaa? En kommentoi. Suuri pludaus? En kommentoi. Ämpäri? En kommentoi. Voitolla yöhön? En kommentoi. Lähettiin pämppää? En kommentoi. Madafakin darra? En kommentoi. Vesisota? En kommentoi. Paras seura? En kommentoi. Hesan naiset? En kommentoi. Ruisrock 2015? En todellakaan kommentoi. <3

Ei vaan oikeasti, kiitos. Kiitos ruissille, kiitos seuralle, kiitos lämpötilalle. Niin täynnä naurua ja rakkautta koko viikonloppu, ettei sitä oikein tähän voi tiivistää. Ei mitenkään järkevästi. 

Parhain kokemus, melkein voisin sanoa yksi elämäni parhaista sellaisista, oli Ellien keikan aikana. Parikymmentätuhatta ihmistä, ihana Ellie lavalla, meikämantu jonkun olkapäillä ja alkaa soimaan My Blood. Jos joskus on tuntenut olevansa elossa, niin silloin. 

Jos joku tätä ruississa vielä ei ole tehnyt, käsky; tanssikaa meressä. Siellä rantalavalla, siinä rannassa. Kahlatkaa, fiilistelkää. Itsehän tosin kaaduin sinne mereen, kamoineni kaikkineni, mutta muuten meni ihan hyvin, noin niinku omasta mielestä. 

Ei tässä sanat riitä, ei mitenkään. <3

Tiedätsä ne espoolaiset

Uranaiset, jumalaiset

Tiedätsä ne vantaan naiset

Hunajaiset, valokuvamaiset

Kuulemma ruoho on vihreempää

Aidan toisella puolella

Mut ne on ne hesan naiset

Joita mä rakastan huolella.