30.6.2015

RNDM snaps, RNDM thoughts


Tärkeät päätökset on aina niitä vaikeimpia. Jos ne olisi helppoja, ei ne silloin enää olisi tärkeitä.

Jos haluaa tietää, on myös hyväksyttävä ettei se tieto välttämättä ole mieluista.

Mitä enemmän mennyttä ajattelee, sitä enemmän siinä elää ja samalla jättää elämättä nykyhetkessä. Eikä se menneisyys silloin jätä ikinä rauhaan.

Totuus on se, mitä itselleen uskottelee.

Elääkö elämäänsä itselleen vai muille, toisinsanoen elääkö jotta muut olisivat onnellisia, silläkin uhalla, että itse olisi onneton.

Pelko on maailman huonoin syy jättää mitään tekemättä.

Ääripäästä ei koskaan voi löytää tasapainoa. 

29.6.2015

Ensimmäinen puolivuosikas

Mihin nää vuoden ensimmäiset kuusi kuukautta on kadonnut? Aika menee koko ajan vaan nopeampaa ja nopeampaa, vähän pelottavaa. Aina jotenkin alitajuisesti vertaan kuluneita vuosia toisiinsa, pistän niitä paremmuusjärjestykseen ja jälkeenpäin mietin mikä vuosi oli kokonaisuudessaan hyvä ja mikä sitten huonompi. 

No tämä vuosi, 2015, tähän asti on ollut ainakin vaihteleva. Tapahtumarikas. Samalla myös hassusti tapahtumaton. Rutinoitunut ja ennalta-arvattava, samalla kun koko tulevaisuus on tietyiltä osin ollut auki. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen pystynyt jo tammikuussa sanomaan mitä teen syksyllä (tai edes kahden kuukauden päästä), mutta sitä millä eväillä ja millaisessa tilanteessa, en mitenkään. 


Tää eka puolivuosikas on ollut samaan aikaan elämän parasta ja hirveintä aikaa. Kolikolla on kaksi puolta, jollain kieroutuneella tavalla koko ajan samaan aikaan olen ollut onnellinen ja onneton. Olen onnistunut kehittämään itselleni rutiineja, jotka on helpottanut normielämää aika suunnattomasti ja samalla kasvanut ulos entisestä pakonomaisesta ei huolta huomisesta -asenteesta. Aina ja edelleen murehdin liikaa tulevaa, mutta sen sijaan, että yrittäisin olla kuin en murehtisi, olen hyväksynyt sen murehtimisen olevan ihan ok, ainakin niin kauan kun se ei ota valtaa. 

Kodista on tullut entistä parempi paikka olla (ainakin sen julkisivuremontin päättymisen jälkeen). Se on se oma tila, turvasatama ja paikka, jossa olen tai en ole, mitä ikinä olenkaan tai en ole. Baari-illat on vaihtuneet koti-iltoihin yhä useammin ja kun on jättänyt kutsumatta liikaa vieraita, ei ole turhia tarvinnut siivoamisestakaan stressailla, hah. Tai sitten vain kutsunut niitä vieraita, keiden seurassa ei tarvitse pitää kulisseja yllä. Tai niitä, joiden seurassa aina puskee siivousvimma päälle. 

Tuntuu, että olen tämän vuoden aikana vähän eristäytynyt. Osasyynä tietenkin ihan kiireet, tammikuussa alkanut nyrkkeily, joka tietenkin tietyillä treeniajoilla söi aikaa pois muilta asioilta, sekä vaan aikataulujen vaikea yhteensovittaminen niiden muiden kanssa, joilla myös on omia menoja. Toisena osasyynä koko alkuvuoden piinannut väsymys, sadan muun fyysisen ja psyykkisen oireen lisäksi. Entistä enemmän olen oppinut luottamaan niiden ystävien kyllä pysyvän elämässä, vaikkei nyt päivittäin yhteyksissä oltaisikaan. 


Keväällä kävi myös jotain pahaa, niin pahaa ja surullista, ettei sitä vieläkään pysty kunnolla käsittämään. Elämässä marssijärjestys meni tietyllä tapaa uusiksi, oppi ymmärtämään miten haurasta kaikki on. Kaiken muun mielessä liikkuvan päälle se paha oli vain liikaa, eikä sen käsittelystä tullut oikein mitään. Ainoa keino siinä tilanteessa oli vain olla ajattelematta tai tuntematta, ja vasta nyt pikkuhiljaa on alkanut ymmärtää ja käsitellä asiaa. Mieli on ollu ylikuormittunut, niin paljon ajatuksia ja niin paljon sanottavaa, mutta mitään niistä ei voi, tai ei pysty, päästää ulos. 

Jos ihan rehellisiä ollaan, en varmaan ikinä elämäni aikana ole itkenyt niin paljon kuin tänä vuonna. Mutta toisaalta, en varmaan koskaan ole nauranutkaan niin paljon kuin tänä vuonna. Hyvä ja paha kulkee käsi kädessä, kai ne sitten vain tasapainottaa toisiaan. Ja vaikka välillä muuta väitänkin, on aina parempi tuntea mitä tahansa, kuin olla tuntematta mitään.


Puolivuosikkaan parhaiten mieleen jääneitä muistoja, niitä hyviä sellaisia, on kuitenkin ihan kivasti. Laskettelureissu Himokselle duunikavereiden kanssa oli hulvaton, tosin hulvattomaksi sen teki suurilta osin jonnekin iän myötä kadonneet laskettelutaitoni. Samoin illanistujaiset ystävien kanssa, omat tammikuiset synttärit ja säännöllinen töölönlahden kiertäminen yhden rakkaan kanssa, on jääneet mieleen. Maailman rakkaimman kummitytön touhuja ja kasvamista on tullut seurattua, ja on ollut niin mahtavaa huomata miten joka kerta tyttö osaa jotain uutta. Talven vaihtuminen pikkuhiljaa keväästä kesään on tuntunut niin paljon enemmältä kuin menneinä vuosina, ehkä kun säätä uhmaten on tullut vietettyä huomattavasti enemmän aikaa ulkona kuin ennen. 

Summasummarum: on ollut hyvää, on ollut huonoa. Kaikesta on selvitty, vaikka en ole yhtään sen tietoisempi tulevaisuudesta, kun tammikuussakaan. Mutta tarviiko sitä välttämättä ollakaan? Tästä on hyvä lähteä sinne toiselle puolivuosikkaalle, ottamaan selvää mitä kaikkea on edessä.

28.6.2015

four from the weekend



Viikonlopun puolikas finaalissa, huomenna pitäs taas palata arkeen, mutta onneksi vaan neljäksi päiväksi.

Eilen duunivuoron jälkeen innostuin vähän kuvailemaan, vähän enemmällä panostuksella sillä kertaa, mutta palataan niihin myöhemmin. Jos eilen mietin asteikolla nelosesta kymppiin, kuinka vajaaks sitä voi itsensä tuntea kun täydessä tällingissä, yksin himassa ottaa selfieitä, niin kyllä se sinne kympin kieppeille menee. Vähintään ysi plussaan.

Kahviöverit vedin viimeistään tänä aamuna, kun pakon edestä jouduin nappaamaan pyykkivuoron aamu seiskasta eteenpäin. Syy tähän oli muutama pesua kaipaava rotsi, jotka ehdottomasti halusin kirppiskuormaan mukaan. Heräsin, pesin, kuivasin. Myymättä jäi, ei varmaan syystakit ole ihan sitä kuuminta hottia kesäkuussa. Vaikka kelit ehkä sellaisia olis vaatineet. Aikainen herätys ja sitä seuraava väsymys oli aika laillisia syitä kahviövereille. Överit saattoi myös johtua uudesta kahvikeksinnöstäni (jonka muut on siis keksineet about sata vuotta sitten), johon innoitti keittimen viereen unohtunut kanelipurkki. Kanelikahvia! Vähän sitä purujen sekaan, ai että. Hyvvee oli. (Se oli sit kai se Köyhän miehen Chanel vol.2)

Vatsanseudulle saatiin hyvä balanssi kasuaalien grillikutsujen muodossa; eka masut täyteen mättöä, sit nauretaan niin että vatsalihakset treenaantuu kuin itsestään. Alepassa tuntematon mies kutsui itseään Kotimaiseksi kevytnakiksi, me päädyttiin johonkin A-luokan e-koodittomaan nakkipakettiin. Jutut ruokapöydässä oli paikoitellen niin luokattoman huonoja, että ollaan taidettu juuttua ikuisiksi ajoiksi sinne ala-asteen pihalle, mistä toisemme joskus löydettiin. 

Samoilla kutsuilla huomattiin, että olenpa sitten ottanut brunan sijasta vähän punaa, eli ilmeisesti se muutaman tunnin seisoskelu kirppispöydän äärellä toimi. Tekis mieli kirota tota vaihtelevaa säätä, jos olisin uskonut puhelimen sääennusteen lupaamaa aurinkoa, enkä ikkunasta näkyvää harmaata, olisin laittanut lyhythihaisen. Ja saanut todennäköisesti kokopunaiset kädet. Nyt oli tyytyminen vain puolikkaaseen punaan, ei auta kun toivoa sen jossain kohti vaihtuvan brunaan. Mutta mielellään koko käden mitalta. 

"Viikon päästä se onkin jo melkein ohi" (ja muuta fiilistelyä)

Perinteisesti oon ollut ilosaaren tyttöjä, kuten kaverini äiti mut ystävilleen taannoin esitteli. Viime vuonna vain harmikseni ilosaari jäi välistä, samoin kun se jäänee tänä vuonna. Ja kovasti teen töitä nostaakseni statustani myös ruisrockin tytöksi.




Ah, se ruissi. Viime kesän reissu nyt vaan oli aika ikimuistoinen, ihan kaikessa kaoottisuudessaan. Opittiin mittaamaan auton renkaista ilmanpaineet, mutta telttaa ei saatu kokoon ilman apuja. Aivan hillitöntä joraamista ympäri ämpäri, uusia tuttavuuksia joiden nimiä ei edes viitsinyt opetella, kun ne kuitenkin on siinä vain hetken. Kadotettiin kaikki, esim toisemme ja minä vaatteet päältäni. Ex-tempore lävistys pienessä sievässä, akkujen loppumisia ja hi-tai-ta lataamisia. Kaikkea sellaista. Festareita. Elämää. Festarielämää.




Voi jumaliste, kun tätä vuotta on odotettu! Se odottaminen alkoi jo ennen kuin viime vuonna saatiin teltta purettua. Se itseasiassa alkoi varmaan jo ennen kun viime vuoden festarit oli edes lopussa. Viimeisen puolen vuoden aikana ei oo kuulkaas mennyt viikkoakaan ilman, että kaverilta puskis viestiä "äää en jaksa odottaa ruissia!!!", johon mää sitten vastaan "no äläpä, kelaa enää x-määrä viikkoja/päiviä/tunteja!!!!"




Ja se esiintyjäkattaus... Just totesin työkaverille (joka viime vuonna samalla kyydillä tuli Helsinkiin ja varmaan kärsii sen matkan aiheuttamista traumoista edelleen), että esiintyjälista on ei ihan niin hyvä kuin viime vuonna. Samaan hengenvetoon kyllä totesin, että viime vuonna ei tosin nähty puoliakaan siitä mitä piti, ja ne mitä nähtiin ei oikein muisteta. Että väliäkös tuolla, kuitenkin se suurin (ja paras) juttu siellä on ne muikut. Oh God. Mutta tänä vuonna on kyllä aika helmiä mukana. Kuten vaikkapa tuo Ellie Goulding. Girl crush jos jokin. Ja miten olis kans Don Huonot, joka oli todellakin Se Juttu joskus. Se, minkä musiikki pelasti elämän monta kertaa silloin 15-vuotiaana. Näiden lisäksi tietenkin paljon kaikkea muutakin hyvää. Ei-niin-hyvää on Pariisin Kevään sijoittaminen sunnuntaille kello kaksi. Päivällä. Ihan oikeesti, kiitos? Mur.




Mutta mutta. Ihan rehellisesti niin ei ne esiintyjät (eikä edes muikut) ole se pääasia koko reissussa. Vaan enemmänkin se loma. Se vapaus. Kun ei paljon lomia lusita tänä(kään) kesänä, niin tuo viikonloppu on sitten se koko loma. Se, minkä muut elää viidessä viikossa, mun pitäisi elää kolmessa päivässä. Sopivassa suhteessa rentoutumista ja hauskanpitoa, erä- ja kaupunkielämää, matkustelua, roadtrip. Turku nyt on muutenkin kuin ulkomailla olis ja biitsi löytyy rantalavalta. Seura on sellaista jonka kanssa nyt on aina kivaa ja jos se alkuperäinen seura sattuu katoamaan niin aina löytyy uutta. Kompakti viikonlopun mittainen lomapaketti siis, voisin alkaa markkinoida tällaista kaikille itseni kaltaisille, lomattomille. Ainiin, ajattelin muuten pistää ihan ranttaliksi tänä vuonna ja ottaa mukaan makuualustan! Ja ehkä jopa tyynyn. 




Kuvat viime vuodelta ja karmii muuten jo ajatuskin, että tasan viikon päästä koko ruissi on jo melkeen ohi. (t. Neiti Negatiivisuus, hah)

27.6.2015

Silloin Marjaniemessä



Muistaako kukaan?
Muistaako kukaan?
Muistaako kukaan sitä veristä miestä
Silloin Marjaniemessä
Silloin Marjaniemessä





Muistaako kukaan?
Muistaako kukaan?
Vai oliko tää kaikki unta vain 
Silloin Marjaniemessä
Silloin Marjaniemessä





Siitä saaresta kuulin kun puhuttiin
Siinä saaressa juotiin ja tapeltiin
Mutta muistaako kukaan sitä veristä miestä
Silloin Marjaniemessä
Silloin Marjaniemessä 







Kiitos Jii, vuosia sitten pintytit päähäni ajatuksen Marjaniemestä, saaresta ja verisestä miehestä. Pakkohan se oli kokea, ainakin se Marjaniemi.



26.6.2015

Laput silmillä







Tänään mätsäsin kenkäni taivaan kanssa, ihan vahingossa. Säästä on aina hyvä puhua, tänään se on ollut yhtä epävakaa kuin muutenkin viime aikoina. Enkä ole yhtään sen vakaampi tainnut olla itsekään. 

Jos jostain asiasta olisin tunnettu, niin muististani. Kultakalan muisti. Siis aika olematon. Tai ehkä pikemminkin valikoiva. Kasvo- ja nimimuistista en ala edes puhua, sen verran kiusallisia tilanteita on näiden ansiosta syntynyt. Pysyn suhteellisen skarppina kun vaaditaan, mutta useimmiten kuljen pää pilvissä. Just noissa yllä näkyvissä. Ja niin laput silmillä, että liian paljon menee ohi. 

Ilman hetken pysähtymistä ja saman hetken ikuistamista, en olis huomannut taivaalla näkyvän samaan aikaan aurinko ja kuu. Enkä olis huomannu kenkien mätsäävän siihen taivaaseen. Enkä olis varmaan muistanut unohtaneeni jotain oleellista, unohtanut innostua pienistä asioista. Kuten hassun muotoisista pilvistä, siitä kun löytää työpaikalta jonkun toisenkin joka fanittaa Robinia, siitä fiiliksestä kun saa jollekin hyvän mielen. Joskus on hyvä muistutella itseään niistä pienistä unohtuneista, muuten ne isot seuraa helposti perässä, sinne unohdukseen. Ja sitten ei jääkään enää mitään. 

Niin kauas pilvet karkaavat. 

25.6.2015

Ihan vaan kahvit iltapäivällä





Pakolliset iltapäivän kuvat; Mooses, kahvikuppi ja kengu. Nothing special. 


Tänään on päivä tuntunut aivan loputtoman pitkältä. Ja vähän raskaaltakin. Kaikki on tuntunut olevan jotenkin hankalaa, eikä olis jaksanut oikein mitään tai ketään. Kohta suuntaan treeneihin, mutta sitä ennen oli pakko keittää kahvit. Totutusta poiketen, kuten Samuli Putro laulaa. Samulin musiikki kuuluu siihen kategoriaan, jonka olen kerran elänyt niin vahvasti, että jokainen biisi on kuin aikakone menneeseen. Iltapäiväkahvi (miksi tosta sanasta tulee vaan kaikkea perverssiä mieleen?!) toimii vähän toisenlaisena aikakoneena, se vie aikaan kun yhtäkkiä kahvi aamu kymmenen jälkeen alkoi oksettaa. Ja tän hetkisestä olosta päätellen helpotusta ei vieläkään ole edessä. Se lienee sitten ikuinen mysteeri, miksi tätä efektiä ei esiinny perjantaisin. 


Hitonmoista itsekidutusta tämäkin, juoda nyt kahvia vaikka tietää, että tulee huono olo. Vähän sama, kun ottaa vielä yhden karkin tietäen, että sen on se raja nautinnon ja ällötyksen välissä. Typerät riippuvuudet, typerä heikko luonne. Miten sitä voikin tiedostaa niin monta asiaa, jopa ratkaisut niihin, mutta todellisuus ja toteutus onkin ihan toista. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, mutta samallahan hyvin suunniteltu on vielä puoliksi tekemättä. 


Iltapäivän negatiivisuudet, olkaa hyvät. 


Ja ei, kahvikaan ei saanut piristymään. 

23.6.2015

Pinttyneitä käsityksiä

En voi postata kahta kertaa päivässä ja postausideoita pitää säästellä. Siitä huolimatta, että säästellyt postaukset yleensä jää julkaisematta, kun alkaa liikaa miettiä onko tää nyt cool enough, miltä mun käsi näyttää tossa kuvassa, oikeestiko ajattelen näin, onko tää teksti liian läpinäkyvää. Pitäisi oppia elämään (tai postaamaan) hetkessä, carpe diem, ja muuta yhtä kornia.




En voi postata menneestä. Ja helvetti, miksen voisi!? Jos tämäkin hetki on kohta mennyttä, onko se yhtään sen vähemmän mennyttä kuin viime viikon menneet? Mistä sekin käsitys, että olisi joku aikaraja tapahtumille, parasta ennen -päiväys, on oikein saanut alkunsa. Postatkoon muut reaaliajassa ympäri vuorokauden, jos minulle tulee fiilis kirjoittaa tapahtumia kymmenen vuoden takaa, niin aivan varmasti sen teen.




Vanhoja kuvia ei voi julkaista. Ja taas, missä menee niiden vanhojen kuvien raja. Viikoissa, kuukausissa? Kirjoittajan ulkoisissa muutoksissa? Oletteko shokissa jos julkaisen kuvia ennen kampaamokäyntiäni, tunnistatteko, että tuohan on sama ihminen, mutta eri hiuksilla? Vedän ehkä rajan siihen kohtaan, että en julkaise vuoden takaisia kuvia ja väitä niitä eilen otetuiksi. Mutta jos vuosi sitten julkaisematta jäänyt asukuva näyttää edelleen kivalta, niin mikä estää? Omatunto, moraali, bloggaajien ammattietiikka? 




Postausta tahdittaa kuvat menneisyydestä, mutta vain neljän päivän takaa ja jälkeen kampaamokäynnin. Ja on muuten vasta päivän ensimmäinen postaus, mutta pinttyneet käsitykseni kyllä on aikojen takaa. 

22.6.2015

Maailman huipulla


Miksi lapsena aina valitettiin, ettei ole mitään tekemistä? Jälkeenpäin kun ajattelee niin tekemistähän oli silloin loputtomasti, vain mielikuvitus oli rajana! 

Oltiin pentuna aika kovia mönkimään ulkona, en voi edes kuvitella, että oltaisiin jaksettu kökkiä sisällä tietokoneen tai pelikonsolin ääressä tuntitolkulla. Mitä enemmän oli pusikkoa ja metikköä, sitä parempi. 

Malminkartanonhuippu, eli Mordorin portaat, olisi varmasti ollut sellainen paikka, mitä oltaisiin rakastettu. Eikä varmaan oltaisi oltu ainoita, sen verran kuhina kävi eilenkin. Eilen, kun ei ollut mitään tekemistä. Tosin ei itse koskaan lapsena saatu juosta portaissa ja näin aikuisena (ja hyvin turvallisuusherkkänä) en tiedä onko jyrkät portaat, joissa paljon jengiä treenaamassa, ihan oikea leikkipaikka lapsille. 

Mutta kyllä vähän kateeksi kävi, kun yksi polvenkorkuinen huipulle päästyään innoissaan hihkui valloittaneensa maailman. Samaistuin fiiliksen aika kybällä, mutta taidan olla ylittänyt jo sen maagisen iän, että olis ok huutaa se ääneen.

Samalla mietin, että mikä se maaginen ikä sitten on, koska se tuli vastaan? Se, kun ei ollutkaan enää ok itkeä kun väsyttää, tai hihkua riemusta kun onnistuu jossain? Missä vaiheessa kaikesta tuli niin asiallista, virallista ja totista, missä vaiheessa tunteiden ilmaisusta tuli yksinkertaisesti noloa?

Tai missä vaiheessa huomasi, ettei enää jaksakaan juosta neljääsataa porrasta ylös hengästymättä. 

21.6.2015

Ajatuksia

Tiettekö, kun tossa muutaman päivän viettää itsensä kanssa kahden, siinä tulee kaikenlaista mieleen. Heitän aina läppää, miten mun seuraa harva kestää montaa päivää putkeen. Tai, ei se oikeastaan ole edes läppää. Pari vuotta sitten BFF vietti neljä yötä samassa hostellihuoneessa, sen jälkeen BFF:stä ei kuulunut pariin kuukauteen. En syyllistä. Mielenkiinnolla odotan sitä päivää, kun joku onnekas pääsee seurassani vaikka kymmenen tunnin lennolle... (Tässä kohtaa isosisko toteaisi parinkin tunnin lennon olevan liikaa, kun uikutan korvasärkyäni taukoamatta.)

Tota joo, sangen looginen aloituskappale, jälleen. Jatketaan sitten niillä ajatuksilla, toinen toistaan fiksummilla.


Oon hengaillut uusi tucca päässä, josta tulikin vaaleampi kuin ajatuksissani. Eikä ollut negatiivinen ilmaus, eikä kyllä kuvissakaan näy se vaaleus ihan samalla tavalla kuin livenä. Ihmeen paljon kasa raitoja vaikuttaakaan, mutta tuntui tyhmältä tummentaakaan kesää vasten, koska aurinko yleensä tekee tehtävänsä. Tai tekisi, jos se joskus alkaisi kunnolla paistaa. Ja tota noin, teki se kampaamokäynti muutenkin ihan hyvää. Kun meinaan viimeksi oon kampaajalla käynyt syksyllä. Ja sen jälkeen kerran itse tarttunut saksiin, mutta siitä ei puhuta. 


Tavaran määrä, se on kans pyöriny ajatuksissa. Ja enimmäkseen noi kirpparille hinkuvat ikea-kassit, jotka koristaa täällä nurkkia. Tai siis seinänvierustoja, kaikki nurkat on jo varattu. Äkkilaskemalta niitä ikea-kasseja on neljä, ja siinä on jo neljä liikaa. Mistähän sais rukoiltua sen verran voimaa, että sais kiikutettua nuo sinne minne kuuluukin? Ja muutenkin vois vähän karsia, esimerkiksi noita keittiön kaapissa majailevia kirjoja.


Se sellainen tietynlainen itsenäisyys, minkä on viime vuosina kasvattanut. Että on vain minä. Ja siis aivan täysi uusavuttomuuden ruumiillistumahan mä edelleen olen, mutta silti ajatuksissa aina vaan minä, ja mitä sitten jos joskus pitäiskin olla me. Että miltä se sitten tuntuis, saisko sit olla ihan sallitusti uusavuton?


Myös vähän miten voi ihminen olla jotain ihan muuta, kun mitä joskus on luullut ja myös miten tehdä se ero niiden kahden välillä, samalla kun pitäisi tehdä ero kahden itsensä välillä. Mikä sitten on se todellisuus, tai pikemminkin kumpi niistä. Ja miten saada katse pidettyä vain siinä, mikä todella merkitsee.


Viimeisenä sellainen, mitä ei saa mielestä pois oikein hetkeksikään. Että miten helkkarissa saa alaselän venytettyä auki, tai rusautettua jotenkin kotikonstein, ilman halvaantumisriskiä!?

Köyhän miehen chaneli

Tän vuoden puolella ruokalistani ehdottomaksi ykköseksi on noussut kaurapuuro. Yleensä aamupalana, mutta ei nyt ihan tavatonta ole syödä sitä iltapalanakin. Tai välipalana. Tai päivällisenä.

Joo, eli toimii pitkin päivää. 

Kuitenkin sellasenaan se alkoi tulla ulos korvista, eli erilaisia variaatioita on ollut pakko keksiä. Alkuvuosi meni aika paljon raejuusto&mehukeitto -linjalla, joka oli ihan hyväksihavaittu kombo. Marjat olisi kaikkein parasta puuron kanssa, mutta kun jostain määrittelemättömästä syystä en pakastinta omista, on se vähän hankalaa. Ei mahdotonta, mutta hankalaa. Eli mehukeitot, raejuuston kanssa tai ilman oli aika hyvä.

Kunnes ei enää ollutkaan, kun kaipas vähän vaihtelua. Keksin vauvaruokahyllyjen olemassaolon. Mangopiltti on suurin heikkouteni ikinä, aivan superhyvää, joten miksi se ei olisi hyvää myös puuron kanssa? Ja sehän oli. Sitten pistin elämän risaseksi, ja kokeilin vähän muitakin makuja. Ja nekin toimi.

En ole koskaan ollut mikään suuri omenan ystävä, poikkeuksena tuore omena. (Tajusin just, että istun tässä Applen laitteiden ympäröimänä, ehkä pitäis pyyhkiä toi eka lause pois, hah...) Kun sitten mango-, aurinkoinen- ja aprikoosi-banaani-piltit oli jo testattu ja hyviksi havaittu, hetken mielijohteesta nappasin pari omppuakin mukaan. Ja sehän olikin oikeastaan ihan hyvää. Kun kaapista vielä löytyi kanelia, oli resepti valmis. Oikeaa reseptien aatelia... 

Tässä sitä sitten olis, köyhän miehen chaneli; kanelipuuro feat. apple


20.6.2015

Korjausliike


Kokot ja sumuiset peltomaisemat jäi edelleen uupumaan, mutta ehkä sumuiset kuvat arabianrannasta vähän kompensoi, eh? Iltaisen fillariretken agendana oli saada jotain tekemistä ja samalla vähän blogimateriaaliakin. Tällä hetkellä taidan elää postausmania-vaihetta, tuntuu että juttua riittäis vaikka millä mitalla. 


Toispual lätäkköö oli aivan hillitön sumu, ei meinannut vastarannalle nähdä (joka ei siis kovin kaukana ollut). Tein havainnon, että luontokuvaaminen ei ole se mun juttu ollenkaan, eli taidan jatkossakin pysyä selfie-linjalla. Yllättävän paljon jengiä oli liikkeellä, kun taas aiemmin päivällä töölönlahdella tuli maksimissaan kymmenen ihmistä vastaan. Ilma enteili sadetta, mutta en antanut sen häiritä. Antaa sataa vaan.


Tälpual lätäkköä taas kirkastui, eikä sumusta ollut tietoakaan. Eikä pieni alkanut auringonpaistekaan pahaa tehnyt. Ihan liian helposti jään aina kotiin himmaamaan ja kynnys tekemiseen kasvaa ja kasvaa. Torstai ja eilinen kuului kategoriaan ole tekemättä mitään ja syö paskaa, ja voin vakuuttaa, että se myös tuntuu. Eikä tunnu hyvältä. Tänään oli vaan pakko ottaa itseä niskasta kiinni, lähinnä pyykinpesun, puuron ja lenkin muodossa. 


Rannassa kohtasin maailman sööteimmän hanhiperheen, voi tui tui noita höyhenpalleroita! (Sydänsilmäemoji) Ai vähänkö teki mieli mennä paijailemaan, mutta alitajuntaan on pinttynyt varoituskyltti vuosien takaa, kun mentiin isin kanssa korkeasaareen. Heti saareen tullessa oli isot kyltit, joissa kerrottiin Valkopskihanhilla olevan pesimäaika, joten ne ovat agressiivisia. Valkopskihanhia, jep jep. 

Keskikesä


Juhannus tuli, juhannus meni. Mutta missä on kuvat kokoista, järvimaisemista ja aamuyön sumuisista pelloista? 

Minäpä kerron.

Ei ole, ei tule. Piste. 

Juhannus meni niinkin glamuureissa merkeissä kuin töissä. Siellä pakettien ja pölyn keskellä. En nyt mikään työnarkki varsinaisesti ole, mutta jos tilaisuus tulee, tartun siihen. Työvuoron jälkeen smoothisti nukahdin ja ihan yhtä smoothisti heräsin, yhdeksältä illalla. Smoothit pikku päikkärit. (Smoothia oli juu.) Ei siis kokkoja, ei järvi- tai muitakaan maisemia, ei juhannustaikoja. Eikä löytynyt tähän hätään edes seitsemää miestä tyynyn alle, eli vieläkään en tiedä lempikukkaani.  

Sinne jäi suunniteltu juhannuslenkki, harmitti lähinnä koska mielenkiinnosta olis ollut kiva nähdä kuinka tyhjää kaupungissa on. Ei silti, en valita sallituista päikkäreistäkään, en oikeastaan koskaan valita päikkäreistä. Parhaat unet näkee päikkäreillä, ehkä se tekee niistä sen jutun. Eilen opettelin lumilautailemaan, se sujui melkein yhtä hyvin (tai huonosti) kuin se skimboilla laskeminenkin todellisuudessa. 

Kuvat tältä päivältä, hyvät aamukahvit ja Mooses lempipaikassaan, ikkunan välissä. Toi katti kyllä jaksaa kerta toisensa jälkeen yllättää, että mitä se keksiikään. (Välillä less olis more...)

Pakko kyllä myöntää, että vaikka olikin ihan tietoinen päätös mennä töihin ja jäädä juhannukseksi kotiin, niin kyllä siinä vähän yksinäinen fiilis tuli. Vaikka omalla tavallaan tykkään olla yksin, mutta jokseenkin nää pakolliset seurustelujuhlat (pääsiäinen, vappu, helatorstai, juhannus, viikonloput, mitä näitä ny on) saa vähän haikeaksi. Tai ei ehkä haikeaksi, mutta sellaisen mitäs nyt -fiiliksen aikaan. Mikä nyt itsessään on jo ihan pöhköä, että eka haluan olla yksin, mutta sekään ei sitten ole hyvä. Voi elämä ja sen suuret ongelmat. Tätä illalla pohtiessa päätin vain potkia itseäni nilkoille, henkisesti, ja lakata murehtimasta. Ja syödä vähän lisää viinereitä.